Satu Lepistö

Opin kirjoittamaan reilusti alle kouluikäisenä. Olin auttamaton unelmoija ja iltaisin pohdin sängyssäni huolestuneena kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Kun muut pelasivat pesäpalloa, minä luin kirjoja. Jo ennen kuin pääsin ilman valvontaa tien toisella puolella sijainneeseen kirjastoon, minä keksin runouden. Kun kirjastossa olikin ”jutuille” oma hylly, olin pettynyt. Se ei ollutkaan itse keksimäni ilmaisun muoto.

Olen työläisperheen esikoistytär. Perheessäni ei juurikaan harrastettu kulttuuria, mutta sain onnekseni harrastaa mitä tahdoin. Lukemisen lisäksi tanssin balettia ja harrastin teatteria kaikilla mahdollisilla tavoilla. Mielipiteeni olivat kahdeksankymmenlukulaiseen ilmastoon radikaaleja, sillä kyseenalaistin jo nuorena varsin liberaalisti muun muassa maahanmuuttoon ja ihmisen sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä standardeja. Siinä ympäristössä olin melko yksin.

Tiheä kohta minussa kirjoitti jo. Ennen kaikkea se kohta kysyi ja ihmetteli. Kaiken kaikkiaan olin melko tavallinen nuori, vaikka etsin ja kyselin tavallista enemmän. Lukioon mennessäni taivuin minulle ehdotettuun ja menin kouluun, johon en oikeastaan olisi halunnut.

Koulussa tylsistyin. Olen korkealla tasolla toimimaan pystyvä adhd, pääni toimii pikakelauksella. En voi kuunnella äänikirjoja edes nopeutettuina, koska ne ovat liian hitaita. Editoin nopeasti, kirjoitan myös. Nyt opettelen olemaan hitaampi ja kärsivällisempi.

Jos minulta kysytään kuka olen, se on minusta vastakysymyksen paikka. Pitäisikö jo tietää, olen vasta elämäni puolivälissä, toivottavasti? Jos nyt tällä tavalla kesken kysytään, olen lentopelkoinen ja olen ollut samassa parisuhteessa koko aikuisikäni. Minulla on täysi-ikäiset lapset. Olen kirjoittanut kauemmin kuin muisti kantaa. Kirjoittaminen on tapani ajatella silloin, kun en osaa vastata sanoin.

Kirjoittaisin mieluiten yöllä. Se ei ole aina ollut mahdollista ja siksi kirjoillani on ollut pitkä väli. Olen huono virkamieskirjoittaja, minun pitää oleskella pimeissä huoneissa jotta voin kohdata mielikuvitukseni. Olen myös luovan kirjoittamisen opettaja ja usein opetan toisin kuin itse teen. Väitän, että en usko inspiraatioon. Uskon, että ihminen on synnynnäisesti valmis saamaan asioita aikaan, jos ei aktiivisesti itse estä sitä. Opettamiseni on tämän asian mahdollistamista.

Olen, proosaa kirjoittaessanikin, pohjimmiltani runoilija. Runo on kieli, joka tallentaa sekä kokemuksen itsensä että siihen liittyvän muiston. Minulla on huono muisti, joten opettelin alle kouluikäisenä tallentamaan muistoja kielellä. Runo on mielestäni puhetta ja se pitää ensiksi riisua runosta. Kun ihminen alkaa puhua, hän oppii runon. Runo tuo esiin sekä lämpöä että raatoja. Olen kirjoittanut myös yhden romaanin, mutta ei sekään kauaksi runosta eksynyt.

Miksi kirjoitan? En ole oppinut muutakaan olemisen tapaa kuin lukemisen ja kirjoittamisen siitä huolimatta, että se on klisee. Olen luopunut kirjoittamisesta jo monta kertaa, mutta se poksahtaa esiin kuin valtava finni kuvauspäivänä. Niin, että sitä on mahdotonta olla huomaamatta. Sen voi peittää, mutta se puskee esiin siitä huolimatta. Huomaan olevani onneton, vaikka elämässä asiat ovat hyvin. Se johtuu siitä, että puhua en osaa ja jos en kirjoita, olen tunkemassa päätäni veden alle. En välttämättä aina halua kirjoittaa. Useimmiten haluan, mutta en välttämättä aina. Minulta ei kuitenkaan aina kysytä, haluanko. Kun uneni muuttuvat värillisiksi ja herään niistä kummallisissa mielentiloissa, on tullut se kohta, jossa minulta ei kysytä.

Olen menossa eteenpäin. Esikoista edeltävästi näin maaliviivan siinä kohdassa, kun kirja julkaistaisiin. Nyt muutaman kirjan jälkeen olen havainnut, että maaliviiva siirtyy eikä sitä pidä paikallaan mikään muu kuin kirjoittaminen. Periaatteessa kaikki teksti, jonka kirjoitan, on kirjoitettu toisten silmille. En pidä päiväkirjaa, en ole koskaan osannut. Mutta miten tekstin käy, kun seuraavan kerran saan sen valmiiksi? Sitä ei voi tietää. Olen joka tapauksessa kirjoittanut sen. Kirjoittaminen oli ammattini nämä välivuodet eri tavalla kuin juuri nyt aikana viimeisestä kirjastani tähän hetkeen. Olen alkanut salaa itseltäni kirjoittaa jotakin nyt, kun sille on jälleen tilaa. Olen valmis katsomaan, mitä siitä tulee ja kauanko se vie minulta aikaa.  Uskallan olla sillä tavoin kirjoittamisessa kerrankin, että en nyt tuijota tulevaisuuteen.

Olen palannut siksi nelivuotiaaksi, joka ei kertonut osaavansa lukea, jotta satujen lukemista hänelle jatkettaisiin. Uneni ovat kirjavia. Olen valmistautunut kysymään lisää. Jos kirja ei koskaan valmistu, menen aikuisbalettiin ja opettelen puhumaan itsekseni. Kirjoittaminen on kaiken nähdyn vaivan arvoista, vaikka se ei johtaisi mihinkään.

Sillä ainahan se johtaa.

www.satulepisto.fi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create your website with WordPress.com
Aloitus
%d bloggaajaa tykkää tästä: