Olen Anneli Kanto, tamperelainen kirjailija ja käsikirjoittaja.
Kirjoitan monta lajia: historiallisia romaaneja, lastenkirjoja, jatkokertomuksia, novelleja, oppikirjoja, näytelmiä ja televisiokäsikirjoituksia. Historiallisia romaaneja on ilmestynyt viisi, muita kaunokirjallisia kaksi, yksi kirjoitusopas, kolme alakoulun oppikirjaa, lastenkirjoja parikymmentä, näytelmiä ja tv-käsikirjoituksia samoin.
Lajista toiseen hyppimisen vaihtelu sopii minulle, joskaan runolle en ryhdy. Historiallisen romaanin vaatiman pitkän työskentelyjakson jälkeen en jaksaisi ryhtyä heti toiseen vastaavaan rupeamaan, mutta romaanista toipumiseen sopivat erinomaisesti näytelmä tai lastenkirja, joka ei ole helpompi kuin aikuisille suunnattu, mutta lyhyempi, joten ponnistelukin on lyhytaikaisempi.
Näytelmä tai tv-käsikirjoitus on erilainen kuin proosateos; se on oikeastaan rakennuspiirros, ja valmiin taiteellisen teoksen näkee vasta, kun sen päälle ovat ohjaaja, lavastaja, puvustaja, valosuunnittelija ja näyttelijät tehneet oman taiteellisen kerroksensa. Se on draaman hieno ja rasittava puoli. Draama on ryhmätyötä toisin kuin proosa. Ryhmässä työskenteleminen tekee hyvää yksinkirjoittajalle pakottaessaan hänet uuden ja ei-niin-luontevan äärelle, mutta sosiaalisuus vaatii voimia kaltaiseltani erakolta. Draamaa olen kirjoittanut kauan, ensimmäiset näytelmäni sain teatterin lavalle juuri parikymmentä täytettyäni. Proosaan siirryin myöhään, sillä en pitänyt sitä itselleni soveltuvana lajina. Parikymmentä vuotta olen ehtinyt jo proosaakin kirjoittaa.
Journalismin maisterintutkinto ja pitkä toimittajakokemus vaikuttavat fiktion kirjoittamiseeni. Kuten Karen Blixen sanoi, kirjoitan joka päivä, vailla toivoa ja vailla epätoivoa. Valkoisen paperin kammoa minulla ei ole; toimittajana totuin siihen, että tekstiä on synnyttävä inspiraatiota odottamatta. Työtapani on ajatella kauan ja kirjoittaa melko nopeasti. Historiallisten romaanieni aiheita olen pyöritellyt mielessäni vuosia, jopa parikymmentä vuotta.
Kirjoitan kuvakirjoja, jotka Noora Katto kuvittaa, helppolukuisia kirjoja, jotka Tuire Siiriäinen kuvittaa, näytelmiä, jos jokin teatteri sellaisen haluaa ja historiallisia romaaneja. En tiedä, miksi päädyin niin vaivalloiseen lajiin. Ehkä toimittajana kirjoitin niin paljon nykyhetkestä, ettei se enää kilauta sieluni kelloja. Epäilen myös, osaisinko sanoa nykypäivästä jotain uutta, mitä ei joku muu olisi jo ehtinyt sanoa paremmin. Historiassa tuntuu riittävän suuria, kertomattomia tarinoita. Olen kiinnostunut ainoastaan Suomen historiasta, sillä siitä ei kirjoita kukaan muu kuin suomalainen kirjailija. Kaksi romaaniani, Veriruusut ja Lahtarit, sijoittuu sisällissotaan, Pyöveli ja Piru, kreivi, noita ja näyttelijä 1600-luvulle ja Rottien pyhimys 1500-luvulle.
Olen tarinallinen kirjoittaja. Hyvän tarinan oivaltaminen saa minut kirjoittamaan. Koska urakka on suuri, kirjoittamisen sisäisen pakon täytyy olla suurempi. En aloita kirjoittamista riemumielin vaan nurkuen, onko pakko, jos ei halua. Olen rakennetietoinen kirjoittaja. Se tulee luultavasti draamasta. Suunnittelen kirjojeni rakenteen ja jälkikäteen vielä tarkistan sen.
Silloin tällöin minulta kysytään, kirjoitanko öisin. En todellakaan, nukun öisin jaksaakseni kirjoittaa päivisin. Kirjoitan melko toimihenkilömäisesti itse itselleni asettamani urakan mukaan neljä liuskaa päivässä. Se on sopiva määrä. Kolmella liuskalla laiskistun, viidellä ahdistun. Päiväurakka antaa rauhan: ei tarvitse kirjoittaa romaania vaan neljä liuskaa. Toisaalta tiedän, että kun etenen neljän liuskan päivävauhtia, minulla on kolmen kuukauden kuluttua käsissäni aika paljon liuskoja.
Kirjoittaminen on tapa hahmottaa maailmaa ja siinä elämistä ja ilmaista kokemaansa. Joku toinen hahmottaa samaa kuvan tai liikkeen kautta, myös musiikin, tieteen ja tietokirjallisuuden keinoin maailmaa voi yrittää ottaa haltuun. Kirjoittaminen on tietenkin myös kommunikaatiota, ja lehtijutut erityisesti.
Kirjoitan suomalaisille aikuisille ja lapsille, nuorille vähemmän. Kirjojani ei ole käännetty, tuskin käännetäänkään. Ne kiinnittyvät liian kiinteästi suomalaiseen kulttuuriin ja historiaan. Vain kuvakirja Vilma Virtanen ja uimataito on ilmestynyt Egyptissä arabiaksi käännettynä.
Kirjoitan kotona, missä minulla on työhuone. Usein kirjoitan sängyllä lojuen, kiitos läppärin. Se on hieno keksintö, joka vapauttaa kirjoittajan vaihtelemaan kirjoituspaikkoja. Muusana työskentelee pieni, musta kissa Tinke, joka käpertyy sievästi kylkeeni milloin ei tassuttele edestakaisin näppäimistön päällä.
Kotisivuni on osoitteessa http://www.annelikanto.fi, siellä pidän myös blogia.
Pirkkalaiskirjailijoiden blogi 