Mervi Koskinen

Kuva: Saija Siven

Olen hollolalainen esikoiskirjailija. Syntyjäni olen tamperelainen ja identiteettini on yhä tamperelaisen. Olen kasvanut Amurissa, käynyt Amurin koulua lapsena ja lukion Tampereen lyseon lukiossa eli Rellussa. Opiskelin Tampereen yliopistossa filosofiaa, kunnes tein täyskäännöksen ja lähdin karjakoksi kauas Mansesta. Päijät-Hämeessä olen asunut kaksituhattaluvun alusta.

Esikoisromaanini Piika julkaistiin vuonna 2020 Arktisen Banaanin kustantamana. Se on vahvasti eläinsuojelullinen ja kertoo tilasta, jossa lehmien hyvinvointiin ei ole panostettu sekä sukupolvenvaihdoksen vaikeudesta. Kuvaan kirjassa yksityiskohtaisesti karjanhoitajan työtä sekä päähenkilön alkoholismia. Miellän itseni yhdeksi lenkiksi työläiskirjailijoiden jatkumossa.

Toinen romaanini julkaistaan tämän vuoden aikana niin ikään Arktisen Banaanin kustantamana. Siinä keskiössä on puhelinmyyjän ammatti. Sitä työtä ehdin tekemään kuusitoista vuotta. Eli nyt voisikin sanoa, että tein pitkän rupeaman taustatutkimusta tätä toista romaaniani varten.

Eräänä päivänä vuonna 2017 istuin luurit korvillani loosissani ja mietin, miten pääsisin puhelinmyyjän työstäni eroon. Yhtäkkiä muistin, että olin kirjoittanut nuorena. Olin saanut kaksi kertaa palkinnon Pirkanmaan kirjoituskilpailussa sekä kunniamaininnan J.H Erkon kirjoituskilpailussa, novellisarjassa. Osaisinko vielä kirjoittaa? mietin liki viisikymppisenä. Tultuani töistä kotiin kaivoin varastosta esiin vanhan sähkökirjoituskoneen ja aloin kirjoittaa Piikaa. Sillä tiellä ollaan.

Harri Veistinen

Kuva: Henrietta Soininen

Olen Harri Veistinen, ylöjärveläinen käsikirjoittaja ja kirjailija. Alun perin olen Kiukaisista ja merkittäviä katkelmia olen asunut myös Rovaniemellä ja Tampereella.

Olen kirjoittanut nuortenkirjan ”Kotitekoisen poikabändin alkeet” ja sen jatko-osan. Tein myös yhden äänikirjasarjan, jota kukaan ei ole kuunnellut. Keväällä 2022 minulta alkoi ilmestyä lastenkirjasarja, jonka ensimmäinen osa on nimeltään ”Revontuliefekti ja oranssit tiput”.

Pääsääntöisesti kirjoitan lapsille, nuorille ja romanttisen komedian ystäville. Lisäksi on hauska yrittää scifiä ja farssia, jos saa piilotettua vahvan genren ovelasti siten, ettei edes muista, mistä lajityypistä onkaan kyse. En tiedä, onnistunko siinä, mutta ainakin se on hauska haaste.

Komedia tulee minulta luonnostaan, ja tarkoitukseni on kirjoittaa aina kaikenlaisia ihmisiä ymmärtäviä tarinoita, joissa on ripaus kummuuksia. Ja ainakin rakenteellisia erikoisuuksia. Olen myös huomannut, että minulla toistuu yleensä eräs teema: jos sinulla on ongelma, se ei muita syyttelemällä katoa vaan ratkaisu löytyy peilikuvasta. Harmillisen epäkätevää…

Kirjoitan myös televisioon ja radioon. Minulta on tuotettu kolme omaa televisiosarjaa, eli nuorten ”Rakastuin mä luuseriin”, romanttinen komedia ”Mun ainoot 30 minsaa” sekä lasten ”Lelumesta”. Ja olen ollut mukana lukemattomissa muissa televisiosarjoissa eri rooleissa, mutta tuskin hyödyllisesti. Omista sarjoistani olen siis ylpein, vaikka tunnenkin molemmat katsojat. Edellisten lisäksi olen kirjoittanut useita kuunnelmia. ”Festarikesä” on pärjännyt kivasti, ja lasten kuunnelmasarja ”Mummon avaruusukko” on omasta mielestäni aika jees. Siinä tarinassa on monia itselleni tärkeitä elementtejä.

Kirjoitan kotonani työhuoneessa ja musiikkia samalla kuunnellen. Mielellään kirjoitan aamulla ja tavallisen työpäivän ajan. Ja sen lisäksi mietin hiljaiset hetket tulevia tarinoita. Tai itse asiassa oikeastaan mietin tarinoita lähes kaiken aikaa.

Mistä kaikki alkoi? Outoa on se, että tiedän leikkineeni lapsena klassisia poliisi- ja rosvoleikkejä, mutta minä muistan pääsääntöisesti vain niitä oivalluksen hetkiä, jotka liittyivät tarinankerrontaan. Kun tein animaatiomusiikkivideota ja jätin projektin yhteen kuvaan… Kun tajusin, miten saan oman sarjakuvan loppuun asti… Kun ryhdyin tekemään laulunsanoja koulun bändille ja jatkoin sitä bändin loputtua jo aikoja sitten… Kun isä kertoi elokuvan alkaessa dramaturgiasta kansantajuisesti, että ”katson tätä puoli tuntia että selviää, mitä tässä yritetään”. Miten muistan ensisijaisesti vain ne hetket..? Outoa.

Vuosien saatossa olen tajunnut itselleni parhaimmat kirjoitusmetodit: mieti tarina lopusta alkuun ja pidä huolta hahmojen selkeistä ja yksinkertaisista tahdonsuunnista ja niitä estävistä ongelmista. Epäselkeisiin ja liian moniin tahdonsuuntiin sitä yleensä kompuroi. Monesti puhutaan arvottavasti, kumpi on parempaa: henkilö- vai juonivetoinen tarina, mutta omasta mielestäni molempia pitäisi edistää samalla kertaa. Vaikeaahan se on, ja tuskin osaan sitä itse, mutta vaikeinta sitä pitäisi aina silti yrittää. Ja okei, kyllä hyvän juonikuvion keksiminen kutkuttaa aika lailla.

Usein kysytään, miten radio-, televisio ja romaanikirjoittaminen eroavat toisistaan. Eroja ei ole paljoa, mutta onhan niitä. Televisiossa ei voi kirjoittaa joukkokohtausta Alpeille. Sen sijaan radiossa kohtaus voisi hyvinkin sijoittua Alpeilla mutta siinä ei saisi olla montaa näyttelijää. Kirjallisuudessa ei ole tuotannollisia rajoja. ”Sukujuhlat Matterhornilla” voisi olla kelpo kirja… Mutta onhan näissä kirjoittamisen lajeissa muitakin eroja. Radioon ja kirjaksi on kivaa kirjoittaa jo siksikin, koska saa tehdä omaa näkemystä, ja dramaturginen apu on joka kerta huippua. Toisaalta, televisiokäsikirjoittaminen olisi minulle kyllä luontevaa… mutta sitten kirjoittajalla pitäisi olla myös niitä sosiaalisia taitoja. Pitäisi osata esimerkiksi puhua, siis ihan oikeille ihmisille. Mistä sellaisia taitoja saisi halvalla?

Miksi kirjoitan? En osaa mitään muuta. Ja tavoitteeni työurallani on kyllä selkeä. Haluaisin viihdyttää ja rentouttaa tarinan kokijaa. Jonain päivänä aion onnistua.

Jyrki Vainonen

Kuva: Marjaana Malkamäki

Risteyksiä ja valintoja

Tänä keväänä (2022) ilmestyy kahdestoista kirjani, romaani Täytetyt. Yli 20-vuotisen kirjailijanurani aikana olen romaanien lisäksi kirjoittanut myös novellikokoelmia, esseeteoksia ja yhden kaunokirjallisen satiirin. Kuunnelmia minulta on esitetty neljä. Lisäksi olen suomentanut paljon kirjoja ja artikkeleja, enimmäkseen klassikkoja, runoutta sekä tiedekirjoja. Aikoinaan käänsin Kansallisteatterille myös yhden näytelmän. Vuosikausien toiminta erilaisissa kirjallisuuden alan järjestöissä avarsi katsetta ja avasi kirjailijan työhön uusia näkökulmia.

Nyt, melkein kuudenkymmenen iässä, voin hyvin tähytä taaksepäin, tarkastella kulkemaani matkaa. Erottuu paikkoja ja tilanteita, kokemuksia ja kohtaamisia, joilla on ollut suuri merkitys yhtä hyvin kirjailijaksi kuin ihmiseksi kasvamiselleni. On valintoja, joiden merkityksen olen huomannut vasta jälkikäteen, sekä risteyksiä, joissa ymmärrän kohdanneeni hahmon, joko elävän tai sepitetyn, jota hyvin voi kutsua sielunoppaaksi. Tässä kirjoituksessa tarkastelen joitakin noista risteyksistä ja valinnoista, joita ilman minusta tuskin olisi tullut kirjailijaa ja suomentajaa.

Kulkurin kengissä

Lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa luonto puhutteli minua, mutta myös lukeminen ja kirjat. Se ei ehkä ollut ihan tavallista työväenluokkaisessa kodissa kasvaneelle pojalle. Haaveilin jalkapalloammattilaisen elämästä, mutta oikeastaan vasta teini-iässä 1970-luvun loppupuolella sattui jotakin, joka havahdutti minut pohtimaan kuka tai mikä oikein olen, ja miksi voisin tulla. Luin Harry Martinsonin romaanin Kulkijan pilvilinnat (Vägen till Klockrike). Lainasin teoksen kirjastosta ja ahmin tarinan yhdeltä istumalta. Eläydyin kaikin aistein ja tuntein päähenkilö Bollen, maankiertäjän, kohtaloon – niin syvästi, että tein itselleni eväät, kieputin ne kankaaseen, solmin nyytin kepin nokkaan ja ryhdyin Bolleksi. Tuo ensimmäinen ”sielunvaellukseni” kotikylän metsissä kesti tuntikaupalla ja päättyi vasta, kun taivaalta lankesi kaatosade ja sammutti nuotion; kaiken lisäksi evääni oli syöty ja nälkä kurni vatsassa.

Mieleni kuohui – mutta miksi? Jälkikäteen saatoin nähdä, että tuolloin ehkä ensimmäisen kerran ymmärsin rakastavani vapautta, niin kuin vapautta rakasti kulkuri Bolle ja koko kulkumiesten klaani, johon kirja lukijansa tutustutti. Kiertolaisten tinkimätön vapauden kaipuu puhutteli sieluni sitä – ehkä romanttista – kolkkaa, josta taide myöhemmin löysi kotinsa. Ihailin miehiä, jotka joutuivat, ja tiesivät joutuvansa, aika ajoin pidätetyiksi irtolaisuudesta. He ”sovittivat rikoksensa” hakkaamalla kiviä Ruotsin valtion kivilouhoksilla – ja lähtivät sen jälkeen taas tien päälle.

Siinä seisoin, risteyksessä, sieluni pakahtumaisillaan ja seuranani kirja ja sielunopas, vaikka neljäntoista ikäisenä en sitä vielä ymmärtänyt.

Punk: paljastavia jalanjälkiä

Pian sen jälkeen minun, ja monen muunkin nuoren, elämässä alkoi tapahtua: Suomeen(kin) rantautui punk, ja ympäri maata perustettiin bändejä. Myös minä innostuin soittoajatuksesta, ostin kesätyöpalkalla rummut (enkä hankkinut ajokorttia, niin kuin kylän muut nuoret miehet) ja aikani harjoiteltuani löysin itselleni soittoseuraa. Nimeksi kolmen miehen yhtyeellemme annoimme Paljastava jalanjälki. Minulla oli nyt ensimmäisen kerran syy kirjoittaa tuntojani paperille, laulunsanoiksi. Tärkeintä oli kuitenkin samansieluisten seura, yhdessä tekeminen. Kasettinauhuri pyöri käytöstä jääneen koulun tyhjässä luokassa, eikä aikaakaan kun jo luimme musiikkilehdestä arviota lähettämästämme demosta. Ymmärrän nyt, että arvio kertoi enemmän kriitikosta kuin meidän musiikistamme. Paljastava jalanjälki soittaa psykoanalyysirokkia, kuului mielestämme arvion komein virke. Ylpeinä ja iloisina kiiruhdimme saman tien kirjastoon sanakirjaa etsimään saadaksemme selville, mitä psykoanalyysi mahtoi tarkoittaa.

Avautui reitti, joka johdattaisi minut reilut kymmenen vuotta myöhemmin kirjallisuuden opintoihin Tampereelle. Liekö sattumaa, että opinnoissa minua kiinnosti varsinkin psykoanalyyttinen kirjallisuudentutkimus sekä dekonstruktio, jotka molemmat etsivät tiedostamattomia merkitysrakenteita ja kuuntelivat hiljaisuuksia ja vaikenemisia. Eikö se juuri ollut myös punkin asenne: kyseenalaista totuttu, kuuntele vaiennettuja, anna ääni hiljaisille!

Rummunsoiton ja kirjallisuudenopintojen väliin asettui kuitenkin 1980-luvulla monivuotinen työ hotellin portieerina. Tuota aikaa olen tavannut kutsua kirjoittajakoulukseni. Yövuoroissa, aamuyön hiljaisina tunteina, aloin kirjoittaa Irlantiin sijoittuvia novelleja; olin käynyt saarella tuossa vaiheessa vain kerran. Hotellivuosista opin myös kaksi asiaa, joista oli myöhemmin hyötyä sepitteellisiä maailmoja luodessa. Ensinnäkin sen, ettei mikään inhimillinen ole ihmiselle vierasta (työssä näki ihmiselon kaikki puolet, lajimme jalouden ja raadollisuuden) sekä sen, ettei ihmisten luokittelu ensivaikutelman tai ulkoisten seikkojen perusteella tarjoa heistä todellista tietoa.

Lähestymme seuraavaa risteystä: Lähetin novellit Erkon novellikilpailuun. Unohdin koko asian, kunnes saapui kirje, jossa yllätyksekseni ilmoitettiin minut palkittavan kyseisessä kilpailussa. Asiasta rohkaistuneena ilmoitin työnantajalleni saman tien, että lähtisin opiskelemaan kirjallisuutta, jos vain saisin paikan. Kummastunut hotellinjohtaja ei tainnut nähdä Bollea, joka seisoi vieressäni ja hymyili päätään nyökytellen.

Hain Tampereen yliopistoon, koska parhaat ystäväni, bändimme kaksi muuta soittoniekkaa, olivat jo muuttaneet opintojen perässä sinne. En tuntenut Tamperetta, mutta halusin ystävieni lähelle – ja kirjailijaksi. Pääsin valittujen joukkoon. Luulin, että kirjallisuustieteen opinnot johtaisivat kirjailijan ammattiin. Minut ne sinne lopulta johtivatkin, vaikkakin sivupolkua pitkin.

Kurkistus piiloiseen

Yliopisto-opintojeni aikana tapahtui kolme tärkeää asiaa. Aloin kirjoittaa päivittäin, tutustuin surrealistiseen taiteeseen ja tapasin hahmon, sielunoppaan, jonka merkitys oli lähes Bollen veroinen: irlantilaisen runoilijan Seamus Heaneyn. Kirjoitin edelleen novelleja, mutta nyt tekstiini alkoi kutoutua intertekstuaalisia lankoja lukemastani kaunokirjallisuudesta. Sitten eräällä taidehistorian tunnilla valkokankaalle lävähti Salvador Dalin maalaus Muiston pysyvyys, jossa kellot valuivat autiolla rannalla kyhjöttävän lipaston päällä. Koin kuin näkynä tai ilmestyksenä, että nyt, vihdoin, silmieni edessä oli maalaus, joka oli Totta, toisin kuin sitä edeltänyt kuvakavalkadi realistisista maalauksista. Maalaus oli Totta, koska sen merkityksiä synnytti myös piilotajunta – niin kuin se synnyttää merkityksiä meissä kaikissa, kaiken aikaa. Tuosta näystä muovautui kymmenisen vuotta myöhemmin, ja kaksi novellikokoelmaa jo julkaistuani, ensimmäinen romaanini, Mykkä jumala (2003). Sen unenomainen maailma on kunnian- ja kiitollisuudenosoitus surrealistiselle taiteelle ja sen tekijöille.

Mutta ei mennä asioiden edelle. Valuvien kellojen tikitys muutti novellejani: piilotajuinen alkoi rikkoa realismin illuusiota. Tarinoihin alkoi ryöpytä jotakin, mistä en siihen asti ollut ollut tietoinen. Hämmentävä ja vähän epämukava kokemus, jota en alkuun paljastanut kenellekään.

Askeleita ilmassa

Muutakin puuhaa riitti: opintojen ohessa päädyin suomentajaksi. Vierailin useita kertoja Irlannissa, missä vietin myös koko lukuvuoden 1992-93 gradua tehden. Dublinissa luin Seamus Heaneyn runoja, ja äkisti minulle tarjoutui mahdollisuus suomentaa niistä valikoima – ja lopulta myös mahdollisuus tavata itse runoilija Irlannissa.

Se, miten hän, kuulu taiteilija, otti vastaan tuntemattoman kirjallisuudenopiskelijan kaukaisesta maasta, jätti minuun pysyvän jäljen. Ajattelin, että noin pitää ihminen kohdata, jokainen ihminen. Ota siitä oppia. Teimme yhteistyötä, sain kutsun hänen kotiinsa, tutustuin perheeseen. Ajelimme runojen tapahtumapaikoilla, keskustelimme. Taide yhdisti meidät. Kuullessaan minun myös kirjoittavan Heaney kannusti ja rohkaisi luottamaan omaan näkemykseen. En koskaan unohda noita sanoja.

Ensimmäinen Heaney-suomennokseni Ojanpiennarten kuningas ilmestyi kesällä 1995. Samana vuonna Heaney vieraili Suomessa, ja hänelle myönnettiin lokakuussa Nobelin kirjallisuuspalkinto. Juhlistimme sitä vielä pari vuotta myöhemmin, kun taas opiskelin Dublinissa.

Olin ollut onnekas – ja onni jatkui: sain yhdeksän vuoden yrittämisen jälkeen julki esikoisteokseni, novellikokoelman Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita (Loki-Kirjat, 1999). Siihen päätyi osa kirjoittamistani kummista tarinoista. Syksyllä kokoelma voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon.

Sinnikkyyttä siis tarvitaan, ja onnea.

Päättyköön tämä muistelus runosäkeeseen, joka koristaa Heaneyn hautakiveä. Säe löytyy runosta Gravel Walks (Sorapolut). Olen suomentanut kyseisen runon Heaneyn tuotannosta kokoamaani valikoimaan Soran ääniä (WSOY, 2007): Kävele ilmassa vastoin parempaa tietoasi.

Juuri sitähän taide on, ja elämä – kävelyä ilmassa vastoin parempaa tietoa. Luottavaisena, sielunoppaiden kannattelemana.

Kirsti Kuronen

Kuva: Mikael Soininen

Olen Kirsti Kuronen (s. 1966), paljasvarpainen lempääläinen. Kirjailija ja vähän runoilija. Tavallinen keskeneräinen ihminen.

Olen kirjoittanut kolmisenkymmentä teosta, joista suurin osa on lapsille ja nuorille eli kaikille. Sekä työssä että vapaalla ihmettelen, innostun ja leikin. Pelkään kyynistymistä.

Esikoiseni Vili Voipio julkaistiin 2004. Kuhertelin Vilin kanssa kuusi kirjaa, ja vielä ikävissäni yhden bonusosan. Rakastan jokaista hahmoani, ja seison tukevasti kaiken kirjoittamani takana.

Joitakin vuosia sitten sytyin säemuotoiselle tarinalle, ja sain aikaiseksi kolme säeromaania: Paha puuska, Pönttö ja Merikki, joista olen aina yhtä ihmeissäni ja ylpeä. Muoto ei ole jättänyt minua rauhaan, ja tiedän jossain kohdassa uppoavani jälleen tarinaan, joka vaatii tulla kerrotuksi säkeissä.

Työhuoneeni on kotona, yhdeksän ja puoli askelta keittiöstä luoteeseen. Kirjoitan melkein satavuotiaiden pihakuusten alla. Toisinaan pelkään niiden romahtavan talon päälle, kuten on käynytkin, mutta eihän puita voi kaataa, viedä kotia oravilta ja linnuilta. Viihdyn työhuoneessani parhaiten aamuisin, kun silta uneen on yhä auki ja ulkopuoliset virikkeet vähissä. Puoliltapäivin siirryn usein metsään tai järvelle jatkamaan töitä kävellen, hiihtäen, soudellen tai uiden.

Kirjoitan, koska arvelen kaikista maailman töistä osaavani sen parhaiten. Saan sanojen läheisyydestä iloa ja lohtua. Olen surkeahko juonenkutoja, mutta hullaannun suomen kielestä, sen mahdollisuuksista hahmottaa ympäristöä ja ihmisluontoa, tavoittaa tunteita ja nostaa esiin alitajuista.

Ikiaikainen toiveeni on kohdata ja tulla kohdatuksi. Ilahdun kaikesta palautteesta.

Satu Lepistö

Opin kirjoittamaan reilusti alle kouluikäisenä. Olin auttamaton unelmoija ja iltaisin pohdin sängyssäni huolestuneena kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Kun muut pelasivat pesäpalloa, minä luin kirjoja. Jo ennen kuin pääsin ilman valvontaa tien toisella puolella sijainneeseen kirjastoon, minä keksin runouden. Kun kirjastossa olikin ”jutuille” oma hylly, olin pettynyt. Se ei ollutkaan itse keksimäni ilmaisun muoto.

Olen työläisperheen esikoistytär. Perheessäni ei juurikaan harrastettu kulttuuria, mutta sain onnekseni harrastaa mitä tahdoin. Lukemisen lisäksi tanssin balettia ja harrastin teatteria kaikilla mahdollisilla tavoilla. Mielipiteeni olivat kahdeksankymmenlukulaiseen ilmastoon radikaaleja, sillä kyseenalaistin jo nuorena varsin liberaalisti muun muassa maahanmuuttoon ja ihmisen sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä standardeja. Siinä ympäristössä olin melko yksin.

Tiheä kohta minussa kirjoitti jo. Ennen kaikkea se kohta kysyi ja ihmetteli. Kaiken kaikkiaan olin melko tavallinen nuori, vaikka etsin ja kyselin tavallista enemmän. Lukioon mennessäni taivuin minulle ehdotettuun ja menin kouluun, johon en oikeastaan olisi halunnut.

Koulussa tylsistyin. Olen korkealla tasolla toimimaan pystyvä adhd, pääni toimii pikakelauksella. En voi kuunnella äänikirjoja edes nopeutettuina, koska ne ovat liian hitaita. Editoin nopeasti, kirjoitan myös. Nyt opettelen olemaan hitaampi ja kärsivällisempi.

Jos minulta kysytään kuka olen, se on minusta vastakysymyksen paikka. Pitäisikö jo tietää, olen vasta elämäni puolivälissä, toivottavasti? Jos nyt tällä tavalla kesken kysytään, olen lentopelkoinen ja olen ollut samassa parisuhteessa koko aikuisikäni. Minulla on täysi-ikäiset lapset. Olen kirjoittanut kauemmin kuin muisti kantaa. Kirjoittaminen on tapani ajatella silloin, kun en osaa vastata sanoin.

Kirjoittaisin mieluiten yöllä. Se ei ole aina ollut mahdollista ja siksi kirjoillani on ollut pitkä väli. Olen huono virkamieskirjoittaja, minun pitää oleskella pimeissä huoneissa jotta voin kohdata mielikuvitukseni. Olen myös luovan kirjoittamisen opettaja ja usein opetan toisin kuin itse teen. Väitän, että en usko inspiraatioon. Uskon, että ihminen on synnynnäisesti valmis saamaan asioita aikaan, jos ei aktiivisesti itse estä sitä. Opettamiseni on tämän asian mahdollistamista.

Olen, proosaa kirjoittaessanikin, pohjimmiltani runoilija. Runo on kieli, joka tallentaa sekä kokemuksen itsensä että siihen liittyvän muiston. Minulla on huono muisti, joten opettelin alle kouluikäisenä tallentamaan muistoja kielellä. Runo on mielestäni puhetta ja se pitää ensiksi riisua runosta. Kun ihminen alkaa puhua, hän oppii runon. Runo tuo esiin sekä lämpöä että raatoja. Olen kirjoittanut myös yhden romaanin, mutta ei sekään kauaksi runosta eksynyt.

Miksi kirjoitan? En ole oppinut muutakaan olemisen tapaa kuin lukemisen ja kirjoittamisen siitä huolimatta, että se on klisee. Olen luopunut kirjoittamisesta jo monta kertaa, mutta se poksahtaa esiin kuin valtava finni kuvauspäivänä. Niin, että sitä on mahdotonta olla huomaamatta. Sen voi peittää, mutta se puskee esiin siitä huolimatta. Huomaan olevani onneton, vaikka elämässä asiat ovat hyvin. Se johtuu siitä, että puhua en osaa ja jos en kirjoita, olen tunkemassa päätäni veden alle. En välttämättä aina halua kirjoittaa. Useimmiten haluan, mutta en välttämättä aina. Minulta ei kuitenkaan aina kysytä, haluanko. Kun uneni muuttuvat värillisiksi ja herään niistä kummallisissa mielentiloissa, on tullut se kohta, jossa minulta ei kysytä.

Olen menossa eteenpäin. Esikoista edeltävästi näin maaliviivan siinä kohdassa, kun kirja julkaistaisiin. Nyt muutaman kirjan jälkeen olen havainnut, että maaliviiva siirtyy eikä sitä pidä paikallaan mikään muu kuin kirjoittaminen. Periaatteessa kaikki teksti, jonka kirjoitan, on kirjoitettu toisten silmille. En pidä päiväkirjaa, en ole koskaan osannut. Mutta miten tekstin käy, kun seuraavan kerran saan sen valmiiksi? Sitä ei voi tietää. Olen joka tapauksessa kirjoittanut sen. Kirjoittaminen oli ammattini nämä välivuodet eri tavalla kuin juuri nyt aikana viimeisestä kirjastani tähän hetkeen. Olen alkanut salaa itseltäni kirjoittaa jotakin nyt, kun sille on jälleen tilaa. Olen valmis katsomaan, mitä siitä tulee ja kauanko se vie minulta aikaa.  Uskallan olla sillä tavoin kirjoittamisessa kerrankin, että en nyt tuijota tulevaisuuteen.

Olen palannut siksi nelivuotiaaksi, joka ei kertonut osaavansa lukea, jotta satujen lukemista hänelle jatkettaisiin. Uneni ovat kirjavia. Olen valmistautunut kysymään lisää. Jos kirja ei koskaan valmistu, menen aikuisbalettiin ja opettelen puhumaan itsekseni. Kirjoittaminen on kaiken nähdyn vaivan arvoista, vaikka se ei johtaisi mihinkään.

Sillä ainahan se johtaa.

www.satulepisto.fi

Anneli Kanto

Olen Anneli Kanto, tamperelainen kirjailija ja käsikirjoittaja.

Kirjoitan monta lajia: historiallisia romaaneja, lastenkirjoja, jatkokertomuksia, novelleja, oppikirjoja, näytelmiä ja televisiokäsikirjoituksia. Historiallisia romaaneja on ilmestynyt viisi, muita kaunokirjallisia kaksi, yksi kirjoitusopas, kolme alakoulun oppikirjaa, lastenkirjoja parikymmentä, näytelmiä ja tv-käsikirjoituksia samoin.

Lajista toiseen hyppimisen vaihtelu sopii minulle, joskaan runolle en ryhdy. Historiallisen romaanin vaatiman pitkän työskentelyjakson jälkeen en jaksaisi ryhtyä heti toiseen vastaavaan rupeamaan, mutta romaanista toipumiseen sopivat erinomaisesti näytelmä tai lastenkirja, joka ei ole helpompi kuin aikuisille suunnattu, mutta lyhyempi, joten ponnistelukin on lyhytaikaisempi.

Näytelmä tai tv-käsikirjoitus on erilainen kuin proosateos; se on oikeastaan rakennuspiirros, ja valmiin taiteellisen teoksen näkee vasta, kun sen päälle ovat ohjaaja, lavastaja, puvustaja, valosuunnittelija ja näyttelijät tehneet oman taiteellisen kerroksensa. Se on draaman hieno ja rasittava puoli. Draama on ryhmätyötä toisin kuin proosa. Ryhmässä työskenteleminen tekee hyvää yksinkirjoittajalle pakottaessaan hänet uuden ja ei-niin-luontevan äärelle, mutta sosiaalisuus vaatii voimia kaltaiseltani erakolta. Draamaa olen kirjoittanut kauan, ensimmäiset näytelmäni sain teatterin lavalle juuri parikymmentä täytettyäni. Proosaan siirryin myöhään, sillä en pitänyt sitä itselleni soveltuvana lajina. Parikymmentä vuotta olen ehtinyt jo proosaakin kirjoittaa.

Journalismin maisterintutkinto ja pitkä toimittajakokemus vaikuttavat fiktion kirjoittamiseeni. Kuten Karen Blixen sanoi, kirjoitan joka päivä, vailla toivoa ja vailla epätoivoa. Valkoisen paperin kammoa minulla ei ole; toimittajana totuin siihen, että tekstiä on synnyttävä inspiraatiota odottamatta. Työtapani on ajatella kauan ja kirjoittaa melko nopeasti. Historiallisten romaanieni aiheita olen pyöritellyt mielessäni vuosia, jopa parikymmentä vuotta.

Kirjoitan kuvakirjoja, jotka Noora Katto kuvittaa, helppolukuisia kirjoja, jotka Tuire Siiriäinen kuvittaa, näytelmiä, jos jokin teatteri sellaisen haluaa ja historiallisia romaaneja. En tiedä, miksi päädyin niin vaivalloiseen lajiin. Ehkä toimittajana kirjoitin niin paljon nykyhetkestä, ettei se enää kilauta sieluni kelloja. Epäilen myös, osaisinko sanoa nykypäivästä jotain uutta, mitä ei joku muu olisi jo ehtinyt sanoa paremmin. Historiassa tuntuu riittävän suuria, kertomattomia tarinoita. Olen kiinnostunut ainoastaan Suomen historiasta, sillä siitä ei kirjoita kukaan muu kuin suomalainen kirjailija. Kaksi romaaniani, Veriruusut ja Lahtarit, sijoittuu sisällissotaan, Pyöveli ja Piru, kreivi, noita ja näyttelijä 1600-luvulle ja Rottien pyhimys 1500-luvulle.

Olen tarinallinen kirjoittaja. Hyvän tarinan oivaltaminen saa minut kirjoittamaan. Koska urakka on suuri, kirjoittamisen sisäisen pakon täytyy olla suurempi. En aloita kirjoittamista riemumielin vaan nurkuen, onko pakko, jos ei halua. Olen rakennetietoinen kirjoittaja. Se tulee luultavasti draamasta. Suunnittelen kirjojeni rakenteen ja jälkikäteen vielä tarkistan sen.

Silloin tällöin minulta kysytään, kirjoitanko öisin. En todellakaan, nukun öisin jaksaakseni kirjoittaa päivisin. Kirjoitan melko toimihenkilömäisesti itse itselleni asettamani urakan mukaan neljä liuskaa päivässä. Se on sopiva määrä. Kolmella liuskalla laiskistun, viidellä ahdistun. Päiväurakka antaa rauhan: ei tarvitse kirjoittaa romaania vaan neljä liuskaa. Toisaalta tiedän, että kun etenen neljän liuskan päivävauhtia, minulla on kolmen kuukauden kuluttua käsissäni aika paljon liuskoja.

Kirjoittaminen on tapa hahmottaa maailmaa ja siinä elämistä ja ilmaista kokemaansa. Joku toinen hahmottaa samaa kuvan tai liikkeen kautta, myös musiikin, tieteen ja tietokirjallisuuden keinoin maailmaa voi yrittää ottaa haltuun. Kirjoittaminen on tietenkin myös kommunikaatiota, ja lehtijutut erityisesti.

Kirjoitan suomalaisille aikuisille ja lapsille, nuorille vähemmän. Kirjojani ei ole käännetty, tuskin käännetäänkään. Ne kiinnittyvät liian kiinteästi suomalaiseen kulttuuriin ja historiaan. Vain kuvakirja Vilma Virtanen ja uimataito on ilmestynyt Egyptissä arabiaksi käännettynä.

Kirjoitan kotona, missä minulla on työhuone. Usein kirjoitan sängyllä lojuen, kiitos läppärin. Se on hieno keksintö, joka vapauttaa kirjoittajan vaihtelemaan kirjoituspaikkoja. Muusana työskentelee pieni, musta kissa Tinke, joka käpertyy sievästi kylkeeni milloin ei tassuttele edestakaisin näppäimistön päällä.

Kotisivuni on osoitteessa http://www.annelikanto.fi, siellä pidän myös blogia.

Marjo Katriina Saarinen

Olen Marjo Katriina Saarinen, tällainen keski-ikäinen nainen, joka tuntee olonsa toisinaan lapseksi, toisinaan vanhukseksi. Ikäni perässä en ole oikein koskaan pysynyt. Tai ajan. Liian kauan tuhlasin vuosiani kaikenlaiseen kipuiluun ja kasvuun, nyt otan menetettyä aikaa takaisin ja kirjoitan lähes jatkuvasti.

Jotain mielekästä ehdin sentään aiempina vuosinanikin tehdä: opetin Oriveden opiston kirjoittajalukiossa 16 vuotta. Oppilainani oli huikean lahjakkaita teinejä, joita en onneksi saanut pilattua, sillä useimmat fiksut tulevat kirjoittajat ymmärsivät opettajan eli ihmisen rajallisuuden, osasivat napata opetuksesta tarvitsemansa ja halusivat määrätietoisesti kehittää itseään. Opisto oli siihen oiva paikka.

Minulta se samainen sijainti tosin vähän paradoksaalisesti esti ensin kirjoittamisen ( herätys kun oli aamuisin 5.30, päivät täynnä opetusta ja sen suunnittelua, vuodessa 7 kappaletta 5 viikkoa kestäviä kirjoittajaohjelmia vedettävänä plus lukion äikät, illat oppilaiden tekstien lukua), mutta kurssimateriaalien tekemisen myötä sain itsekin eväitä tulevaan kirjoittamiseen. Vaikka pidin työstä, jymähdin siihen turhan pitkäksi ajaksi, enkä matkustaisi aikakoneella  enää hetkeksikään takaisin. Nyt teen sitä mitä olen aina halunnut tehdä.

2017 julkaisin esikoisromaanini Kerrottu huone Teos-kustantamolta. Kirja oli HS:n palkintoehdokkaana ja voitti Tampereen kaupungin kirjapalkinnon. Tuntui tärkeältä saada hyväksyntää ja hyvää palautetta. Toisen kirjan julkaisin vuonna 2019, vain vuosi ja viisi kuukautta esikoisen ilmestymisen jälkeen. Halusin kirjoittaa tiiviin kirjan ihmissuhteiden kipeydestä – kirjoitin uutterasti – ja kipeältä tuntui kun esikoistani maailmankirjallisuutena hehkuttanut kriitikko vertasi minua vain aiempaan itseeni, kritisoi kirjan fyysistä ohuutta (no 224 sivua!) eikä tuntunut löytävän tekstin ydintä aiemman ryöpytykseni jälkeen. Mutta Parnassopas löysi. Siis ytimen. Samoin Hesari, joka ykkösen kohdalla totesi, että ei se muistuta edes Sonja O:ta (no ei muuten muistuttanut Tuntematonta sotilastakaan). Ja minä tajusin jollakin hyvin kirkkaalla tavalla ettei kritiikkiin pidä jäädä kiinni – oli se myönteistä tai kielteistä; on tärkeää että kritiikkiä saa, siitä pitää iloita, mutta kritiikin sävyistä huolimatta minä se vain kirjoitan mitä kirjoitan.


Kolmas kirja sai pontta tästä riehakoivasta riemusta… Sitten tuli siinäkin totisemman työn ja väännönkin aika, loputtomat uudet kirjoituskierrokset, kun heräsin miettimään ”mitä hittoa olenkaan mennyt tekemään?” Täsmensin ajatusta ja lausetta, hioin ja leikin kielellä. Prosessi oli minulle lopulta vapauttava, puhdistavakin. Kolmas romaanini ”Kaikki päivän tunnit” ilmestyy nyt 2022 keväällä.

Kirjoittaminen on parasta mitä tiedän, en tajua miten olen onnistunut elämään niin pitkään ilman kirjoitusprosessien keskellä seikkailua….Nyt vasta tunnen oloni onnelliseksi kun sukkuloin sanaisen sorvin ääressä, teen taustatöitä tai etsin ajatussisällöille täsmällistä ilmaisua.

Kateus on asia, joka ei ennen tuntunut kovin suuresti koskevan minua, mutta kirjoittamisen myötä olen joutunut tutustumaan tähän ikävään piirteeseen ja käsittelemään sitä aiemmankin elämäni edestä. Kirjoittaminen ei siis kovin äkkiä ole jalostamassa minusta parempaa ihmistä, pikemminkin päinvastoin. Kritiikin lisäksi niukat apurahat ja monet muut seikat saavat tuntemaan, että on tullut vedetyksi kilpailuun johon ei ole lähtenyt.


Kirjoittamisen yksinäisyys on aika rajussa ristivedossa työn viimekätisen julkisuuden kanssa: yhtäkkiä kuka tahansa voi sanoa mitä vain vielä hetki sitten omana pysyneestä kirjalapsesta, välillä se hätkähdyttää ja yllättää.

Tähän tulevaan romaaniini kirjoitin rosoisen raadollisen kertojan, joka ilmentää monia inhimillisiä ja toisinaan arveluttaviakin ihmisolennon piirteitä. Hän sanoo joskus jotakin järkeen käypääkin, muun muassa näin: ”Oleellisia asioita tapahtuu siellä missä ei mitään tapahdu. Ja kun ollaan hiljaa, ajatus puhuu parhaiten. Sillä yksinäisyydestä meidät kaikki mitataan. Punnitaan. Lasketaan”, ja hän sanoo: ”Kaikki, kaikki, mikä elämässä seuraa elämisestä on lopulta mielen joustavuudesta ja vahvuudesta kiinni”.


Näissä puheen kohdissa yhdyn vierasmaalaiseen kertojaani, vaikka monessa muussa käänteessä pudistelenkin päätäni hänen aatoksilleen ja omaehtoisille pyrkimyksilleen. Yhtä mieltä olemme siitä, että epävarmuudessa ja yksinäisyydessä asuu myös oivaltamisen ja löytämisen ilo. Ja täytyy olla aukinainen ja rohkea, muuten kirjoittamisessa ei ole mitään mieltä!

Toivon, että jokainen kirjani on parempi kuin edellinen, paiskaan prosesseihin kaikkeni, ja muu maailma vähän loittonee kirjoittamisen tieltä. Kun kirjoitan, tuntuu, että teen sitä minkä parhaiten taidan ja mitä eniten tahdon oppia, enkä tuhlaa enää aikaani turhuuksiin.

Teemu Paarlahti

HAAPAMÄEN RADAN KULKIJA

Olen Teemu Paarlahti (s. 1963), kirjallinen puuhailija Mänttä-Vilppulan taidekaupungista Haapamäen radan varresta. Olen asunut runsaan puolikkaan elämästäni koillisella Pirkanmaalla, mutta juuriltani olen tamperelainen. Tampere on ollut myös kohta 18 vuotta sen palkkatyöni paikka, jonka ohessa kirjoitan sen mitä ehdin ja jaksan. Pirkkalaiskirjailijoihin olen kuulunut vuodesta 2020.

Kun olin lapsi

Opin kersana kirjoittamaanleikkiessäni isäni Jouni Paarlahden (1936–2020) työhuoneessa kirjoituskoneella. Oivalsin, että kirjaimet voi asetella sellaiseen järjestykseen, että niissä on jokin tolkku. Siitä se alkoi. Vähän myöhemmin loin yksityisetsivä Gotfrey Coxin, joka toimi Uudessa Seelannissa. Kirjoittelin hurjia actiontarinoita itseni ja kaverini iloksi. Jonkinlaista kunniaa tuolle lapsuuteni luomukselle teen novellikokoelmani Radan varrella Waterloo: kertomuksia elämän karheilta pinnoila (Kustantamo Helmiuvyö 2018) tarinassa Gotfrey Coxin uusivuosi.  Toivon, että vanha kamu sai sen myötä rauhan sielulleen.

  Opin isäni työhuoneessa muutakin kuin kirjoittamaan. Isä oli koulumies, joka tahkosi työnsä ohessa uran oman alansa oppi- ja tietokirjojen tekijänä. Malliopin sitä, miten tekstit syntyvät: istutaan ja kirjoitetaan ja sitten istutaan ja kirjoitetaan lisää. Työ valmistuu tekemällä.

Arki työssä

Pidän itseäni kirjoittamisen ammattilaisena, vaikka en ole koskaan ollut päätoiminen kirjailija tai toimittaja. Olen koulutukseltani teologi ja valtiotieteilijä. Päädyin 1980-luvun lopulla kirkon palvelukseen. Olin runsaat 16 vuotta seurakuntapappina pienillä paikkakunnilla, mikä tarkoitti sitä, että jo jumalanpalvelusten saarnoja sattui vuoteen noin 30, sen päälle kaikki puheet hautajaisissa ja muissa kirkollisissa toimituksissa. Puhe ei valmistu kirjoittamalla, mutta ainakin omalla kohdallani jo laadunvalvonta vaatii, että sen pohjaksi on kirjoitettava teksti. Lisäksi kirjoitin seurakuntapappivuosinani työhöni liittyviä lehtijuttuja, tein radio-ohjelmia, pidin Yleisradion aamu- ja iltahartauksia. Päätoimitin seurakunnan julkaisuja ja muutamana vuonna Mäntän joulun. Kirjoittaa olen saanut. Pari kirjaakin toimitin virkatöinä: Mäntän seurakunnan 80-vuotisjuhlakirjaksi laaditun saarnakokoelman Tähtitaivaan alla (2001) ja teoksen Monin kerroin äänessä: mänttäläinen urkukirja (2003), joka kertoo Mäntän kirkon nykyisten urkujen rakennusprojektista ja siihen liittyneistä asioista. Molempiin kirjoihin onnistuin ujuttamaan mukaan myös runojani.

  Vuodesta 2004 olen ollut Tampereen seurakuntien sairaalapappina, pääasiallisin työmaani on Tays Hatanpäällä. Nykyisessä toimessani puhun ja sitä kautta kirjoitan työperäisesti huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin. Eikä sairaalapapista usein oikein ole saarnaihmiseksi. On niin vähän sitä, mistä haluaa pitää puheita.  Puhe pidetään, keskustelu käydään – siinä ehkä asian ydin.

  Sairaalatyö tarjoaisi kirjoittajan värkeiksi vaikka mitä ja tietyllä tavalla myös tarjoaa. Mutta valtaosaa annista ei voi kertoa julki missään muodossa. Asiat jäävät potilashuoneisiin ja kappeleihin. Mutta jonkin perusviisauden kohdalle tulevat ihmiset siinä työssä tarjoavat. Sairauden ja kuoleman hiilikaivoksissa elämä pelkistyy ja näkyy välillä kirkkaana valona. Jättää jälkensä hyvässä ja pahassa: olen todennut, että olisin hauskempi ihminen, jos tekisin työkseni jotain muuta. En tiedä, mutta kenties osa kirjoittamisestani on pakoa tuosta maailmasta. En oikeasti tiedä.

Elämä kellarissa

Kirjoittajana omintani ovat olleet runot ja novellit tai lyhyet tarinat. Ne syntyvät usein kotini kellarissa olevassa työhuoneessani, missä tätäkin kirjoitan. Ensimmäinen runoni julkaistiin vuonna 1986 Kalevi Virtasen toimittamassa ja Lasten keskuksen kustantamassa kirjassa Anna mun etsiä. Sitten ehdittiin vuoteen 1996 ennen kuin julkaisut saivat jatkoa. Tuolloin pääsin mukaan Hämeen läänin taidetoimikunnan Alue 96 -antologiaan. Siinä olivat mukana myös sittemmin tunnustetut kirjailijat Juha Siro ja Timo Malmi. Olin hyvän joukon jatkona. Enemmänkin kirjoittamiseen olisin halunnut panostaa, mutta epäsäännöllinen seurakuntatyö haittasi harrastusta. Jatkoin kuitenkin kynäilyä. 1997 voitin Hämeen heimoliiton kirjoituskilpailun ja 1999 vankilatyöntekijöiden kulttuuripäivien sanataiteen sarjan. Vilppulan seurakunta palkitsi minut vuonna 2000 kirkkonsa satavuotisjuhlien yhteydessä ja teki sittemmin mahdolliseksi kokoelmani Vilppula, sielun tila: 571 neliökilometriuä koillista leveyttä (2001) julkaisemisen. Kirjaa on annettu seurakunnan lahjana aika paljon silloisen Vilppulan alueella, ehkä joku on sen lukenutkin. Ja vuonna 2009 voitin Immi Hellén -lastenrunokilpailun ja sain sen kunniaksi kuvani Aamulehden etusivulle. Jotain sekin.

  Merkittävänä pidän vuoden 2016 voittoa Tampereen aforismiyhdistyksen kilpailussa, päädyimme tasoihin Juha Siron kanssa. Vuosi 2017 toi palkitsemisen Kouvolan dekkaripäivien raapalekilpailussa, jossa palkittiin 20 ilman paremmuusjärjestystä. Sen jälkeen en ole voittanutkaan mitään. Tai ehkä kuitenkin.

Kun pää valui

Elämässä on vaiheita ja tapahtumia, jotka jakavat aikaa jaksoihin ”ennen” ja ”jälkeen”. Minulle tällainen kohta on syyskuu 2018. Tuolloin päädyin työtehtävästä Vatialan hautausmaalta yliopistosairaalan Acutaan, missä minulla todettiin aivoverenvuoto. Alkoi yhdeksän kuukauden toipuminen työkykyiseksi. Tilanne ei onneksi ollut niin paha kuin se olisi voinut olla. Liikuntakykyni säilyi (alkuun en kylläkään saanut nousta vuoteesta), puhe ja ymmärrys pysyivät kutakuinkin. Sanat löytyivät neuropsykologin testeissä. Sanoin hänelle, että ne ovat aina olleet ystäviäni ja luotan, että ne eivät nytkään jätä minua. Eivät jättäneet. Eniten sai siipeensä visuaalinen hahmottaminen. Joku sanoisi, että kävi säkä.

  Olin jokusen viikon laitoshoidossa, sitten toipuminen jatkui kotona. Siinä kirjoittamisella oli keskeinen osa. Voisin puhua kirjoittamisen merkityksestä tässä kohdin viikon. Editoin vanhaa ja tein uutta. Syntyi kirja Vanha 55: ensimmäinen, toinen ja kolmas matka, jonka julkaisin BoD:n kautta kesällä 2019. Nuo kolme matkaa ovat kesän 1981 interrailreissu, helmikuun 2008 bussimatka Tallinnan kautta Kaliningradiin ja syksyllä 2018 alkanut piknik aivotapahtuman jälkeisillä mansikkapelloilla. Kyse ei mielestäni ollut terapiakirjoittamisesta, mutta jotenkin varmasti todistin itselleni olevani olemassa.

Haapamäen radalla

  Vietän vuorokausia vuodessa työmatkoilla kiskobussissa. Olen kulkenut Haapamäen rataa kymmeniätuhansia kilometrejä Vilppulan ja Tampereen välillä. Siihen sopii, että lokakuussa 2021 ilmestyi kirjani Lääkäri pukeutuu Pravdaan: näkyjä Haapamäen radalla (Nysalor-kustannus).

  Syksyn 2018 aivotälli kulkee mukanani lopun elämäni, mutta olen tietoisesti pyrkinyt eroon sen alituisesta työstämisestä. Olen halunnut kirjoittaa jotain ihan muuta. Riittää, että vuosipäivän aikaan on hetken vaikeaa. Lääkäri pukeutuu Pravdaan on ilokseni jotain ihan muuta. Kustantajan mukaan se pakenee genremäärittelyjä. Siellä se kuitenkin jolkottaa proosan, lyriikan ja aforistiikan liepeillä. Se sisältää lyhyitä tekstejä, jotka ovat saaneet kimmokkeen jostain junassa lukemastani kirjasta. Kuitenkin kyse on enemmän elämänmatka- kuin junamatkamietinnöistä. Eroottissävyisistä unikuvista isän kuoleman tuomaan suruun. Kiskobussikilometrit Vilppulan ja Tampereen välillä antaisivat ainekset tiiliskiviromaaniin. Elämä on Haapamäen rata:

Matkustaminen nollasäässä lämmittämättömällä kiskobussilla Haapamäen rataa on vastoin kaikkea, mikä on kirjoitettu Euroopan unionin karjankuljetusdirektiiviin. Lähetän twiitin Valtionrautateiden asiakaspalveluun. Milla sieltä vastaa hei kurja, kun matkustuskokemus oli nyt negatiivinen. Kysyn voisiko joku kääntää lämmityksen potikkaa vaikka sieltä Helsingistä käsin. Että mua viluttaa tällainen.”

  Tätä blogia elävöittävä kirjoittajan kuva on otettu edellä siteeratun tekstin innoittaneen junamatkan jälkeen.

Teemun blogi Paarlahden leveydeltä: http://www.paarlahti.blogspot.com

Ilona Tomi

KUKA

Olen Ilona Tomi, viralliselta nimeltäni Vesala-Tomi. Kun menin naimisiin vuonna 1987, otin kaksoisnimen siitäkin syystä, että Ilon Atomi olisi kuulostanut aika pöljältä. Niin on eletty elämä opettanut, että pöljältä kuulostaminen ei enää haittaa, päinvastoin: huumoria saa olla nimessä, tekstissä ja elämässä.

MITÄ

Olen koulutukseltani luokanopettaja, ja niitä töitä teinkin kolmekymmentä vuotta. Kymmenen vuotta ennen eläkeikää aloin kirjoittaa työkseni, ensin lastenkirjoja. KITIS KIIRA METSÄÄN on kertomus, joka sijoittuu Tampereelle, vuoteen 1870. Se on Kustaa Vilkunan Vuotuisen Ajantiedon innoittama kansanperinnekirja lapsille.

PUNAISEN KAULALIINAN TAPAUS käsittelee kiusaamista ja hyvää kaveruutta, ja SUDEN LAHJA on satu sairastuneen lapsen perheelle.

Lastenkirjojen kirjoittamisessa opettajankokemus oli hyvänä apuna.  Minulla oli tuntuma siihen, minkälaiset tarinat vetoavat eri ikäisiin lapsiin. En ole vielä tavannut oppilasta, joka ei rauhoittuisi kuuntelemaan hyvää tarinaa.

Ensimmäinen romaanini oli PALO. Se sijoittuu koulumaailmaan ja kertoo yhden opettajan ja oppilaan suhteesta. Sen kirjoittamisessa sain paljon käytännön tukea Ahlmanin Opiston Studio Orfeus-koulutuksessa. Ohjaajani Raija Paananen talutti minut läpi kirjoitusprosessin askel askeleelta.

LEENANNIITTY kertoo kolmen naisen tarinan. Se pohjautuu 1950-luvun kirjeisiin ja päiväkirjoihin, joihin sain tutustua. Keskiössä on tuon ajan suhtautuminen ihmismielen terveyteen ja sairauksiin, tai psyykkisiin ominaisuuksiin, joita silloin pidettiin sairauksina.

Kolmas romaanini MUURIA EI OLE ilmestyi vuonna 2020. Se on dystopia ilmastonmuutoksen aiheuttaman merenpinnan nousun jälkeisestä Suomesta.

Kertomuskokoelma KAIKKEIN OUDOINTA TÄÄLLÄ ilmestyi tänä vuonna. Se tarkastelee naisen sisäisen olemuksen ristiriitoja suhteessa ulkoisiin odotuksiin. Naiset luovat nahkojaan, toisinaan omasta halustaan, toisinaan taas erilaisten vaatimusten paineissa.

Toimittamani VOIMANLÄHTEILLÄ ilmestyy ensi vuoden huhtikuussa. Kokoonnuimme naisporukalla puolentoista vuoden ajan ja keskustelimme elämänkaariemme käännekohdista ja omista voimanlähteistämme. Puhuimme kohtalon iskuista, rakkaudesta, naisen elämän erilaisista vaiheista, haavoistamme ja selviytymiskeinoistamme. Haastattelin jokaisen ryhmään kuuluvan, ja ryhmäläiset kirjoittivat omat tekstinsä haastattelujen pohjalta.

Risto Ahdin runopajassa olen ollut mukana kymmenen vuotta. Runokirja on syntymäisillään, toivon.

MITEN

Tekstini lähtee liikkeelle yleensä jostain ideasta, ajatuksesta, oivalluksesta. Joskus alan vain kirjoittaa ja katson, mitä syntyy, mutta useimmin teen aika tarkan suunnitelman ennen kuin alan kirjoittaa. Toisinaan, useimmiten, suunnitelma muuttuu matkan varrella. Tarinan hahmot alkavat elää ja ottavat kantaa siihen, mihin suuntaan mennään. Luova vaihe on parasta, mitä elämässä on, viimeiset kirjoituskierrokset yhtä tuskaa. Pyrin kirjoittamaan päivittäin.

MILLAISTA

Minua kiehtoo karnevalistinen groteskien ja herkkien ainesten sekoittaminen.  Ilmiöiden väliset suhteet ja kokonaisuuksien hahmottaminen innostavat minua.

MIKSI,

onkin hyvä kysymys. Miksi kirjoittaa, kun maailma on täynnä loistavia kirjoja? Joskus tämä kysymys on lannistava, mutta yleensä ajattelen, että kyse ei olekaan siitä, että tuottaisin nerokkaan tekstin, vaan siitä, että kirjoittaessani ajattelen aiheita tarkasti, ja ajattelulla on oma hyvä paikkansa maailmassa. Annan ideoiden puhua minulle kauan. Kuuntelen niitä. Pääsen hyvällä onnella sukeltamaan joihinkin itseni syviin kerroksiin ja tuomaan sieltä mukanani tekstin aineksia.  Saan vastaanottaa jotain, jonka vain minä voin nähdä ja kuulla, omalla tavallani.

Kotisivut:

www.ilonatomi.fi

Facebook Ilona Tomi

Minttu Hapuli

Kuva: Noora Hapuli

KUKA

Minttu Hapuli, pitkän linjan IT-työläinen, kirjallisuudentutkimuksesta valmistunut maisteri, kirjailija. Joku muistaa minut sfnet-aktiivina ja ensimmäisten kotisivujen kirjoittajana (bloggari ennen blogeja).

Olen äiti, puoliso, feministi, neuloja, tarot-puoliammattilainen ja sähköpyöräilijä.

Suren aina, kun metsiä ja puita kaadetaan tai elollisia kohdellaan kaltoin. Iloitsen, kun maailmassa on vielä kauneutta ja vilpittömyyttä.


MITÄ

Olen nuorena runoja ja päiväkirjoja. Sittemmin kirjoitin vuosikaudet nettisivuille aikana ennen blogeja – ja blogien rantautuessa. Olen käynyt Oriveden Opiston kirjoittajalinjan, ja opiskellut kirjallisuudentutkimuksesta loppututkintoni.


Kirjailijana olen kirjoittanut parisuhdekriittisen pamfletin, tarot-voimakorttien teemojen mukaisia tarinoita ja nyt ensimmäisen romaanini ”Emil”, joka on psykologinen jännitys- tai mysteeriromaani. Olen ”Emilistä” valtavan ylpeä. Sen työstäminen on vienyt vuosia, mutta nyt se tuntuu sen arvoiselta.


MITEN

Minulla on päivätyö, joten kirjoitan suurimman osan kirjoistani päässäni. Pyörittelen siellä melkoisia filmikeloja, joita yritän saada sanalliseen muotoon varsin rajatussa ajassa.

Olen ollut kateellinen päätoimisille kirjailijoille ajasta, joka heillä on panostaa kirjoittamiseensa…ja toisaalta tajunnut, että he joutuvat tekemään valtavasti töitä rahoittaakseen luovan työnsä. Minä teen IT-alan töitä kiitollisena siitä, ettei tarvitse huolehtia sähkölaskusta. Olen opetellut kirjoittamaan äärimmäisen tehokkaasti pienessä ajassa.


MILLAISTA

Suomen kieli on kaunis, rikas, uhkea ja valtava varanto. Se maistuu ja soi. Minulle kieli, sanat, sanojen sointi ja maku ovat äärettömän tärkeitä. Rakastan sanoja ja puujalkavitsejä, sananmuunnoksia ja erikoisia sanoja sekä nimiä. Kielellä ei voi ryhtyä briljeeraamaan liiaksi, se ei kuulu hyvään tarinaan, mutta hyvästä tarinasta voi tulla loistelias, jos kieli on runsasta ja tarjoaa uutta lukijalle.


MILLOIN

Aamuisin. Aamulla perhe nukkuu tai haluaa pysytellä omissa oloissaan. Katselen ikkunasta suuria puita ja annan viikon aikana hautuneiden ajatusten tulla.

Käsikirjoitusten työstövaiheessa voi mennä sitten aamusta iltaan niin, että unohtuu syödä ja juoda. Mutta arjen kirjoittaminen tapahtuu aamuisin. Illalla en kykene enää tuottamaan mitään.


MIKSI

Ei taida olla vaihtoehtoa. Olen tehnyt kirjoittamisen lopettamispäätöksen useita kertoja, ja joutunut päätöksen pyörtämään, koska tekstiä alkaa pukata väkisin. En näemmä pysty lopettamaan.

Myönnän myös, että kun teksti sujuu ja flow on päällä, kirjoittaminen on euforista enkä tiedä mitään muuta työtä, mistä saisin niin syvää iloa ja harmoniaa.


MIHIN

Kohti jatkuvasti suurempaa ymmärrystä maailmasta, ihmisistä ja itsestä. Nythän vasta kirjoitin ensimmäisen romaanini, ja se ilmestyi, kun olin täyttänyt 51 vuotta. Odotan innolla, miten hienoja tarinoita kirjoitan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua.


KENELLE

Aikuisille, joita kiinnostaa ihmisyyden monitasoisuus – miten hienoja olentoja ihmiset ovat parhaimmillaan ja miten alhaisia monista tulee, kun lakkaavat olemasta varuillaan.

Minua kiinnostaa aina ennen kaikkea ihminen – ihmisyyden säröt ja voimavarat, ihmisten väliset valta-asetelmat ja niiden murtuminen.


MISSÄ

Keittiön isojen ikkunoiden äärellä. Näen tästä kauas, voin seurata ihmisten liikkumista ja luontoa, oravia ja punarintoja. Joskus kirjoitan myös alakerrassa varsinaisen työpöytäni ääressä silloin, kun tarkoituksena on olla äärettömän tehokas. Keittiössä kirjoitan ollakseni samalla paikalla, kuulen perheenjäsenieni liikkeet ja äänet, olen osa arkea vaikka naputan tekstiä. En ole kokonaan poissa.

Joskus haaveilin kirjoittajaresidenssistä tai päivien kirjoitusputkesta kaukana kotoa. Se ajatus kaatui siihen, että todennäköisesti pohtisin jatkuvasti, mitä perheelle kuuluu. Olen sillä tavalla kotihiiri – turvallinen ja tuttu ympäristö rauhoittaa minua, luovuus on silloin parhaimmillaan kun ei tarvitse pohtia mitään muuta.


MISTÄ LÄHTIEN

Opin lukemaan nelivuotiaana, luin valtavasti ja jatkuvasti. Aloitin päiväkirjan kirjoittamisen 10-vuotiaana. Ehkä siinä kohtaa oivalsin, että pystyn ilmaisemaan itseäni eksaktimmin ja aidommin kirjoittamalla, kirjallisesti kuin koskaan osaisin suullisesti. Puhuessa läsnä on ääni, ilmeet, käsien liikkeet, ulkonäköni – se voi luoda joskus väärän kuvan siitä, mitä yritän sanoa. Jos puhun surusta, en välttämättä itke, ja rehvakkaan makuinen puheeni antaa kuvan, etten välitä. Kun kirjoitan, saatan saada palan nousemaan lukijan kurkkuun – kun kirjoitan surusta, saan sanottua sen, mitä tunnen, mitä on sisälläni.

Create your website with WordPress.com
Aloitus