Jussi Laitinen

Promokuva JP Laitinen, Kustannusyhtiö Teos. Kuva: Jarkko Mikkonen

Kukako olen? Ennen kaikkea olen etuoikeutettu paskiainen, joka elää, teidän laillanne, rakkaat lukijat, suunnattomassa, käsittämättömässä yltäkylläisyydessä joka ikinen päivä, enkä edes tajua olla siitä kiitollinen. Ei Talebania, ei taifuuneja. Montako tykkäystä?

Olen myös kirjailija. Saatanpa olla, päivästä riippuen, myös muusikko tai toimittaja. Tai isä. Tai veli, rakastaja, kansalainen, muukalainen tai vain ihminen. Niin, useimmiten haluan olla ihminen, teidän laillanne, rakkaat lukijat, joka kurottelee kohti onnea ja yrittää välttää kärsimystä.

Esikoisromaanini Lume ilmestyi 2019 Teos-kustantamon julkaisemana. Lume sai kaksi kirjallisuuspalkintoa ja yhden ehdokkuuden. Kriitikot ovat verranneet romaania Dostojevskin, Peter Handken, Thomas Bernhardin ja Ian MacEwanin tuotantoon. Imartelu saa minut tuntemaan ylpeyttä ja häpeää samanaikaisesti.

Lume on yhdenpäivänromaani. Se kertoo Henrystä, omalaatuisesta filosofian tutkijasta, joka rakentaa maanisesti poikkitieteellistä teoriaa ihmisen ja ympäröivän todellisuuden suhteesta. Kaadoin romaaniin ison annoksen fenomenologiaa, psykologiaa ja neurotieteitä. Esseistinen sisältö oli helppo osuus. Vaikeampaa mutta antoisampaa oli kehittää henkilöhahmoja ja heidän suhteitaan. Se oli hyvin intiimi kokemus. Tietenkin ihastuin Lauraan, joka on naispäähenkilö. Oli ihmeellistä nähdä hänet kaikkia yksityiskohtia myöten (mustaan käsilaukkuun oli kirjailtu ompelemalla pieniä keltaisia ja punaisia krysanteemin näköisiä kukkia; joskus hän räpäyttää silmiään epätavallisen hitaasti). Huomasin näkeväni myös asuntojen ja muiden sisätilojen detaljeja sekä kadun pinnan kuvioita. Näin myös harhat, joita Henryn dementoitunut äiti näkee.

Laura on Henryn traagisesti päättynyt suuri rakkaus vuosikymmenen takaa. Alussa Henry saa puhelun: Laura on sairaalassa toisessa kaupungissa ja Henry voisi mennä häntä katsomaan. Puhelu laukaisee intensiivisen tajunnanvirran, jossa muistot ja ”fiktiivisen ihmisen teorian” nimellä kulkeva eskapistinen ajatusrakennelma sekoittuvat. Henry vaeltaa introspektiossaan kahden kaupungin läpi kohti sairaalaa, ja vähitellen paljastuu mitä oikein tapahtui kymmenen vuotta sitten.

Romaani kertoo pohjimmiltaan rakkaudesta ja kuolemasta. Aloittelijana ajattelin kliseisesti, että hyvän tarinassa pitää käsitellä nimenomaan rakkautta ja kuolemaa. Se on totta. Mikä meitä voisi kiinnostaa enemmän?                                                

*******

Mahatma Gandhi väläytti, että ajatukset, puheet ja tekemiset kannattaa pitää harmoniassa. Se on käänteentekevä ajatus, jonka syvällistä tutkimista suosittelen kaikille. Mutta parasta on se, kun tekee jotain täysin ajattelematta ja pitää suunsa tukossa.

Työskennellessä etsin tasapainoa inspiraation ja struktuurin välillä. Saatan kirjoittaa jonkinlaisessa hurmiossa pitkiä aikoja, ja tekstiä syntyy paljon. Tämä voidaan varmasti nähdä taiteilijamyytin vahvistamisena, mikä on tässä ajassa epämuodikasta. Mutta muusien voimaa ei voi vähätellä – se olisi älyllisesti epärehellistä. Tämä on ainakin oma kokemukseni.

Toisaalta olen kiinnostunut tarinankerronnasta ja rakenteista. Tämä on eri asia kuin juonellisuus. Nämä puurot ja vellit sekoittuvat usein iloisesti. Esimerkiksi Thomas Bernhardin Hakkuu-romaanissa päähenkilö istuu alusta loppuun nojatuolissa taiteilijajuhlissa ja miettii. Juonta ei siis ole. Silti kirjassa on väkevä tarina. Tarinankerronnan keinot ovat syviä ja näkymättömiä merivirtoja, jotka kuljettavat mukanaan huomaamatta.

Pidän kirjoittajaa enemmän käsityöläisenä kuin taiteilijana. Meillä on vuosituhansien saatossa kehittyneitä työkaluja, joista on mielestäni hyvä olla tietoinen. Niitä voi sitten käyttää, väärinkäyttää tai olla käyttämättä.

*******

Kirjailijuus on tietenkin egotrippi. Sen tietävät kaikki esikoiskirjailijat, vaikka kukaan ei sitä myönnä. Mutta on se muutakin. Kirjoittamisen ihme on se, kun yksi lause johtaa toiseen, kevyesti, ilman pyrkimystä. Sitten tulee kolmas ja neljäs lause. Se on musiikkia, kuin improvisoitu melodia. Se on ihanaa. Mutta myös vaarallista. Inspiraation ja hybriksen raja on häilyvä, kuten säveltäjä Pasi Lyytikäinen on sanonut. Ja ennen pitkää on joka tapauksessa editoinnin vuoro. Se on sitä jörndonnermaista istumista ja jyystämistä. Muusat ovat nukkumassa ja kärsivällisyys kovilla. Omassa romaanissani on muutama melko pitkä jakso, jotka ovat syntyneet melkein sellaisenaan. Toisaalta varsinkin kirjan loppupuolella on monia kohtia, joita olen viilannut ja hionut lukemattomia kertoja.

Struktuureista huolimatta ensimmäisen romaanin kirjoittaminen oli ennen kaikkea suurta harhailua. Yritystä ja erehdystä loputtomiin. Riemua ja epätoivoa vuoron perään. Kun olin kirjoittanut 50 sivua fragmentteja, lähdin mökkiretriitille ja otin tulostimen mukaan. Liuskat luettuani totesin että olen suuressa umpikujassa enkä tiedä mitä tehdä. (Kirjailija Markku Paasosella tämä kohta tulee kuulemma 70 liuskan kohdalla.) Pidin kuukauden tauon ja opiskelin edellä mainittuja tarinankerronnan tekniikoita. Pääsin umpikujasta ulos, kun keksin suunnilleen mitä romaanin lopussa tapahtuu. Pystyin etenemään tuota loppupistettä kohti sen sijaan, että rönsyilen ja haahuilen ikuisesti. Sen jälkeen kirjoittaminen oli loppuun asti helppoa ja hauskaa. Ainakin enimmäkseen.

Saara Metsäranta

Kuva: Pasi Rantala

Olen monesti miettinyt millä nimellä sitä itseään kutsuisi, olenko kirjailija, runoilija vai taiteilija, performanssin tekijä vai freelanceri. Kirjoitan monenlaisia tekstejä. Tällä hetkellä nautin Taiken Pirkanmaan apurahasta ja työstän seuraavaa romaaniani. Toisinaan saan leipäni kirjoittamalla mainoksia tai korjaamalla toisten kirjoittamia tekstejä sujuvaan muotoon. Teen myös tilaustekstejä, esimerkiksi kerran käänsin asiakkaan tunnelmat kauniiksi runoksi, jolla hän halusi juhlistaa tärkeää hetkeään. Oliko runo minun? Ei, se oli asiakkaani, minä vain muovasin hänen luomansa lauseet tai ajatukset runoksi. Pystyn kirjoittamaan mitä tahansa ja kirjoittaminen tai kirjoittamatta jättäminen on valinta. Joskus arkinen valinta, joskus poeettinen valinta, joskus poliittinen valinta. Siksi monessa yhteydessä, kun kirjoitan vaikka lehtiin itsestäni esittelyä kirjoittajana, käytän sanaa vapaa kirjoittaja. Se ei kahlitse tyyli- tai taidelajeihin. Kirjoittaminen on minulle kommunikaatiota ja arkinen asia. Vasta kun päästän itseni kunnolla luomistiloihin, kirjoittamisesta tulee minulle pyhä asia. Olen ylpeä siitä, että saan luoda juuri sanataidetta. Teen myös performanssia, jossa taiteen ja kansanperinteen eri lajit menevät sekaisin. Keholla tekeminen ja esittäminen toimii hyvänä tasapainona kirjalliseen työstämiseen. Välillä mietin, myynkö sieluni keksimällä esimerkiksi vaalimainossloganeita.  Sitten mietin, miten paljon enemmän myisin sieluani äidinkielen opettajana. Tekisin töitä jollekin toiselle tarkoitetussa työpaikassa ilman kutsumusta tai kiinnostusta opettaa muille. Minä en ole saarnamies, enkä kenenkään kasvattaja. Tuntuu, että lapseni ovat kasvattaneet minua paljon enemmän kuin minä heitä.

Tällä hetkellä kirjoitan toista romaania, mutta olen debytoinut ensin runoilijana. Minulla on kaksi tytärtä ja kolme kirjalasta, joiden hautominen, kantaminen ja synnyttäminen on ollut hyvin erilaista. Esikoisrunoelmani Meitä vasten hukkuneet (2018, Kolera) kertoo autolautta Estonian onnettomuudesta ja merellä olosta. Eräs kirjallisuuskriikko sanoi minulle illanistujaisissa, ettei siitä aiheesta pidä tehdä runoutta vaan proosaa. Yritin kirjoittaa kokonaisia lauseita, mutta onnettomuus tuntui liian käsittämättömältä. Mitä enemmän sitä tutkin reportaaseista, onnettomuuden tutkinta-asiakirjoista ja lehdistä, sen katkonaisemmaksi muuttuivat lauseeni. Halusin kirjoittaa paniikkia haukkovan hengityksen säkeisiin, tein kuvarunoja, joissa kuvat ovat välillä selkeitä ja välillä sellaisia, ettei niistä saa kiinni. Asettelin runoja kallistuskulmiin, laitoin niitä väärinpäin. Rikoin syntaksin rakenteita. Lisäsin teokseen dokumenttiaineistoa, koska minusta se oli runollisempaa kuin mitä olisin itse keksinyt. En välittänyt siitä, meneekö teos läpi kustantamoissa. Jos kirjoitan mainoksia, teen juuri sellaisen mainoksen, josta tilaaja tykkää. Miellyttäminen kuuluu asiaa. Mutta sanataiteilijana astun omalle tielleni usein vieläpä tietämättömänä, millainen teoksesta tulee tai tuleeko se julki mistä paikasta tai milloin? Toisin sanoen heittäydyn prosesseihini tavalla, jossa otan tietoisia riskejä. Voin onnistua tai epäonnistua täysin. Erityisesti uusien muotojen kokeileminen ja luominen kiehtoo minua runoudessa. Toinen lapseni Kölö (2019, Poesiavihkot) linkittyy performanssieni osaksi. Teokseen ei ole liitetty nimeäni, koska kölössä en halua puhujaa ja kieltä erotettavan toisistaan. Se on osa Kölön repsentaatiota. Kölö leikkii assosiaatiolla ja äänteillä, semantiikka ja merkitykset ovat toissijaisia. Runoa ohjaa rytmi ja se miten keskenään erilaiset kielet sulavat yhteen ja erottuvat toisistaan. Teoksessa on 14 erilaista olemassa olevaa kieltä. Kölö ei koskaan keksi omia sanoja vaan sanat ovat elävistä kielistä. Kölö ei rajoitu kirjoitettuihin kieliin vaan runoissa kuuluu murteita ja slangia. Tarkotus on tutkia tilaa, jossa kielet olivat yhtä. Jossa kielet kuullostavat tutuille, vaikka runoista ei välttämättä ymmärrä mitään. Seuraavaan performanssiin miksaan pop-musiikkia 21:llä kielellä. Kolmas kuopukseni, esikoisromaanini Kuori, jossa kirjoitan (2021, Basam Books) on autofiktiolla leikkivä monologi naisten alkoholismista ja yksinäisyydestä. Kirjoitusprosessi oli minulle intiimi ja puhdistava. Tein Kölölle rankempaa kehollista performanssisarjaa Pelon 16 nimeä. Prosessi kaipasi kevennystä, kevensin tunnelmaa kirjoittamalla proosaa naurattaakseni, itkettääkseni ja kiihottaakseni itseäni. Kävin tuona aikana läpi isoja muutoksia henkilökohtaisessa elämässä, oli monta kriisiä päällekkäin ja romaanin päähenkilöstä tuli minulle hyvin rakas. Niin läheinen, että päätin omistaa koko teoksen hänelle. Tällä hetkellä kirjoitan sosiaalisesta ja emotionaalisesta yksinäisyydestä. Teoksen päähenkilö on meedio, joka hengellistää kaikki negatiiviset tunteensa, uskoo olevansa puhdasta rakkautta, mutta onkin todellisuudessa lähimmäisilleen kylmä ja kontrolloiva ja itsekeskeisesti kiinni vain omissa uskomuksissaan ja tuomioissaan. Proosan kirjoittajana pidän huumorista, nauru avaa ihmisessä jotakin samalla tavalla kuin itku.

Opin lukemaan 8-vuotiaana, vasta toisella luokalla. Minulla on dysleksia eli lukihäiriö. Luin hyvin hitaasti, mutta pidin siitä. Heti, kun opin kirjoittamaan, aloin kirjoittaa omia tarinoita, runoja ja lauluja, jotka soivat välillä päässäni. Siirryin nopeasti lukemaan aikuistenosaston kirjoja. Mummulan yläkerrassa istuin kesäisin nenä kiinni Eino Leinon ja Aale Tynnin kirjoissa, kun muut sisarukset olivat pihalla ja kasvimaalla. Halusin kirjailijaksi jo ala-asteella. Tiesin, että kirjoitan virheellisesti, että lukeminen ja kirjoittaminen eivät olleet vahvuuksiani. Mutta tein kovasti töitä. Lukihäiriöstä on ollut minulle paljon apua. Olin pienenä onneton ääneenlukija, kunnes tajusin, että nopeuden sijaan kannattaa keskittyä tekstin rytmiin ja tauotuksiin. Minusta tuli hyvä lausuja ja aloitin kymmenen vuotiaana runonlausunnan ryhmässä, jossa kaikki muut jäsenet olivat 60-80-vuotiaita. Nämä viisaat naiset opettivat minulle klassista lausuntaa. Esiinnyimme kaiken maailman kissanristiäisissä ja tapahtumissa. Ryhmä on jättänyt minuun vaikutuksensa, sillä ajattelen edelleen, että kirjoittamisessa kaikkein tärkein asia on rytmi.

Yläasteella minulla oli kannustava äidinkielen opettaja, joka antoi teksteistäni palautetta ja kehityin paljon. Yhdeksännellä halusin kirjoittajalukioon Oriveden Opistoon. Minun piti nostaa keskiarvoani. Kävin hattu kourassa opettajalta opettajalle pyytämään lisätehtäviä tai kokeiden uusimista. Suurin osa oli minulle armollisia, vaikka olin ollut aivan kamala teini läpi seitsemän ja kahdeksannen luokan. Kirjoittajalukiossa tajusin, etten osaa kirjoittaa, että olen keskivertoa huonompi tekniikoissa. Pieni kilpailuhenki ja ihailu teki tehtävänsä. Opettelin teknisesti kirjoittamaan paremmin ja kokeilin eri muotoja. Lukion jälkeen minulla oli jo romaanikäsikirjoitus valmiina, Luiden kapina. Se oli poliittinen allegoria. On hyvä, että jotkut käsikirjoitukset jäävät pöytälaatikkoon.

Luominen on arkista. Päivittäin ratkaisemme ongelmia ja luovimme tilanteista toisiin. Kaikki ihmiset ovat luovia. Kieli taas on jaettua ja kollektiivista. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat vuosien varrella loiventaneet yksinäisyyden tunnetta, josta olen kärsinyt koko ikäni. Olen ollut yksin isoissa porukoissa ja eri yhteisöissä. Lapsena ajattelin, että kirjailijana oleminen olisi jotakin erikoista, muttei se ole. Se on minulle vähän kuin intohimoista käsityöläisyyttä, tekstuurin muokkaamista. Itseni työstämistä nöyränä kielelle, joka muokkautunut monissa tajunnoissa ja ajoissa kantaen mukana inhimillistä kokemusta ja tietoa vuosituhannesta toiseen. Se on voimallinen ja loputtomasti innostava työkalu. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat minulle jäsennystapoja tunteakseni itseni ja maailman, todellisuuden, jota elän tai sanoittaakseni tunteita tai tuntemuksia, joille ei ole vielä ilmaisua.

Taru Kumara-Moisio

Kuva: Outi Puhakka / Outo kuva

Tragikomedian vilpitön mestari

Olen Taru Kumara-Moisio, vuonna 1976 syntynyt tamperelainen kirjailija ja teatteri-ilmaisun opettaja. Lapsuuteni ja nuoruuteni elin Etelä-Pohjanmaalla. Kirjoitan sekä aikuisille että nuorille – niin romaaneja, novelleja kuin erityyppisiksi esityksiksi soveltuvia tekstejäkin. Viihdyn teatterissa ja harrastan live-roolipelejä eli larppausta. Olen ideoinut ja tuottanut lyhyitä performansseja ja larppeja myös tilauksesta. Erikoisalaani ovat ns. edu-larpit eli opetukselliset live-roolipelit.

Kirjoittaminen on minulle maailman ihmettelyä ja itseni ylittämistä, joskus jopa ovien vääntämistä saranoiltaan. Tuntuu tärkeältä muotoilla ajatuksia eheiksi lauseiksi, mielellään yhä oivaltavammin, puhuttelevammin, herättelevämmin. Tarinat ylittävät ajan ja paikan rajat, luovat mieltä mielettömyyteen ja ravistelevat.

Teokseni ovat kuin minä – enimmäkseen tragikoomisia. Haparoin kohti merkityksellistä, syvällistä, hyvää säteilevää elämänmuotoa, mutta päädyn itkemään ja nauramaan. Kaikki on samaan aikaan suurta ja pientä, valmista ja keskeneräistä. Tutkin teoksissani ihmisyyttä, kohtaamisvaikeuksia ja inhimillisiä erehdyksiä, usein maagisen realismin ja hopepunk-henkisen scifin keinoin. Kirjailijana koen olevani jonkinlainen temppuileva sairaalaklovni: ystävällisen auttavainen, monenlaisia huolia ymmärtävä mutta vähän hassu. Välitän teistä suunnattomasti, hyvät kirjojeni lukijat!

Haaveilen matkustavani mummona avaruuteen.

Tutustukaapa teoksiini kirjailijasivuillani: https://tarukumaramoisio.wordpress.com

Anni Nupponen

Kuva: Hanna Poropudas

Olen Anni Kuu Nupponen, paljasjalkainen tamperelainen kirjailija. Olen julkaissut esikoisteokseni Nainen ja kuningas alunperin omakustanteena vuonna 2008. Teos voitti vuoden parhaalle fantasiakirjalle jaettavan Kuvastaja-palkinnon, ja sen toisen painoksen julkaisi Vaskikirjat vuonna 2009. Olen sittemmin julkaissut yhteensä seitsemän omaa teosta, joiden joukossa on romaaneja, novellikokoelma ja pienproosaa. Uusin romaanini Täydelliset sotilaat julkaistiin keväällä 2021.

Teen myös kustannustoimittajan töitä ja olen jäsenenä osuuskuntamuotoisessa Osuuskumma-kustannuksessa. Olen ollut vapaa kirjailija keväästä 2019 lähtien.

Olen julkaissut myös useita novelleja novelliantologioissa ja lehdissä. Kirjoitan lisäksi englanniksi interaktiivisia tarinoita Sana Stories -kännykkäsovellukseen. Olen myös käsikirjoittanut teokseeni Hirviöasiakaspalvelu perustuvan kuunnelman.

Kirjoitan aikuisille suunnattua spekulatiivista fiktiota eli spefiä. Spefin genresateenvarjon alle mahtuu niin scifiä, fantasiaa kuin kauhua, uuskummaa ja esimerkiksi steampunkia. Urani alussa julkaisin päävoittoisesti fantasiaa, mutta viime vuosina tuotantoni on painottunut scifiin. Käsittelen tarinoissani vallan ja vallankäytön teemoja. Olen kirjoittanut paljon sodasta, mutta kuvaan mielellään myös lokeroihin sopimattomia ihmissuhteita ja oman paikan etsimistä yhteiskunnassa.

Spekulatiivisessa fiktiossa minua kiehtoo sen tarjoama mahdollisuus kuvata meidän maailmamme tapahtumia ja ilmiöitä hiukan vinon linssin läpi – etäännyttäen ja uudesta näkökulmasta tarkastellen. Spekulatiivinen fiktio antaa mahdollisuuden näyttää, millainen maailma voisi olla.

Haluan kertoa monimuotoisia tarinoita. Minulle on kirjailijana tärkeää, että romaaneissani on päähenkilöinä eri sukupuolien ja eri vähemmistöjen edustajia. Kirjoitan vähemmistöasemia normalisoivaa proosaa, jossa esimerkiksi päähenkilöiden seksuaalista suuntautumista ei problematisoida.

Asun ja työskentelen Tampereella. Kotoni jaan kolmen kissan kanssa, jotka usein osallistuvat kirjoitustyöhön valvomalla ihmisen toimia tai suorasukaisesti makaamalla näppäimistön päällä. Harrastan roolipelejä, palapelien kokoamista ja kollaasiaskartelua.

Sauli Salomaa

KUKA

Olen tamperelainen kirjailija Sauli Salomaa. Olen syntynyt Lohjalla 1955. Muutin vanhempieni kanssa Tampereen ja Sääksjärven kautta Jyväskylään ja sieltä Lappeenrantaan, jossa aloitin opintieni Lönnrotin kansakoulussa 1962. Jo seuraavana vuonna muutimme Turkuun, jossa kävin vuoden Kerttulin koulua (sitä mitä Maunukin). Tampereella menin 1964 Aleksanterin kansakoulun kolmannelle ja viidenneltä pääsin Relluun, jossa sain valkolakin 1975. Harrastan matkailua sekä ulkomailla että nykyisin myös kotimaassa. Myös ristisanojen, pasianssin ja kryptojen parissa kuluu aika. Ihailen aforismeja, kollegoitani, ihmisten sinnikkyyttä, hyvin hoidettua luontoa ja järven peilikirkasta pintaa. Pidän valkkarista viikonloppuisin ja kaikkiruokaisesta vatsastani, jota osaan itsekin helliä ruuanlaittotaidoillani.

MITÄ

Olen kirjoittanut runokokoelmia, aforismiteoksia ja romaaneja. Kymmenestä kirjastani viidessä on vapaamittaisia ja yhdessä tankarunoja. Ihastuin aforismeihin jo Paavo Haavikon lukeneena nuorena miehenä. Kaksi kokoelmaani on julkaissut Tampereen aforismiyhdistys. Esikoisromaanini Kyydin Sanasato julkaisi 2015. Samana vuonna ilmestyi omaeläkerrallinen romaani Mustareunainen sädekehä. Olen ollut mukana teksteilläni yli kahdessakymmenessä antologiassa ja yhtä monessa kirjallisuuslehdessä. Kunniamainintoja on kosolti ja muutama ykkössija pienissä kirjoituskilpailuissa.

MITEN

Luen sanomalehtiä ja seuraan aikaani melko tiiviisti. Ideat teksteihini saan osittain omakohtaisista kokemuksistani ja lähimpieni muistoista. Väritän niitä mielelläni uskottavimmiksi. Olen ahkera korjailemaan tekstejäni, vanhojakin. Päivittämällä olen onnistunut saamaan niihin uusia ulottuvuuksia ja uuden elämän. Osallistun ahkerasti kirjoituskilpailuihin. Rakastan deadlinea. Tällöin tulee ahkeroitua. Joskus voi mennä viikkoja, etten saa mitään uutta aikaiseksi. Vanhojen tekstien korjailussa menee yllättävän paljon aikaa. Matrikkelitaiteilija-isäni vei myös työnsä kellariin lepäämään ja antoi olla siellä vuodenkin, kunnes hän taas haki sen taulutelineeseen korjattavaksi.

MILLAISTA

Kiinnostukseni kirjoittamisesta harhailee runosta proosaan. Runoni ovat yleensä vapaamittaisia, mutta kalevalanmittaan olen myös mieltynyt. Aforismit ovat aina kiehtoneet, mutta viime aikoina vielä syvällisemmin. Niiden sarjoittamisen koen mukavan haastavalta. Kun onnistun luomaan jotain sanomisen ja kirjoittamisen arvoista, tunnen antavani jotain, mitä muiden on ollut vaikeaa pukea virkkeiksi. Päästä tyydyttävästi henkilöiden nahkojen sisään, on tavoitteeni. Myös asioiden ja ajatuksien sisäinen kamppailu luo mielenkiintoisia haasteita kirjoittamisprosessiini.  

MILLOIN

Itse hieman harmittelen sitä, että aika ei nuorempana riittänyt. Kotona odotti neljä suuta ruokittavana. Kiertävästä myyntihommasta, jotka venyivät päivittäin helposti kaksitoista tuntisiksi, en paljoa tienannut. Vuonna1996 tapahtuneen eroni jälkeen kului viisitoista vuotta ennen kuin sain taas kunnolla tekstiä tuotetuksi. Varsinkin innostukseni kirjoittamiseen on kehittynyt käymäni Tampereen työväenopiston kolmivuotisen Viita-akatemian aikana vuosina 2011-14.

MIKSI

Sisuunnuin Tampereen Lyseon lukiossa äidinkielen lehtorin antamasta arvosanasta yksi (1-10) ja siitä, että hän sanoi sen koko poikaluokalle. Olin kuulemma kirjoittanut epäselvällä käsialalla liian pitkiä virkkeitä, ettei opettaja saanut niistä selvää vanhoilla silmillään. Kotiaineita oli sitten kiva kirjoitella koko lukioaika. Jo Aleksanterin kansakoulussa opettajani passitti minut käymään iltaisin puheopetuksessa, kun olin ärrävikainen. Samalla tein silloinkin kotiaineita. Saan kiittää keskikoulun naisopettajaa, joka luetutti useita aineitani luokan edessä. Niin elämä voi olla ristiriitaista. Siksi myönnän kirjoittamia tekstejä lähetellessäni tuntevani näyttämisen tarvetta.

MIHIN

Yritän teksteissäni olla aina ihmisen puolella, vaikka se tuntuukin kliseiseltä. Maailmassa on niin paljon epäoikeudenmukaisuutta, että pienen yksilön tarpeet ovat yhä syvenevässä kriisissä. Olipa tekstini runoa tai proosaa, lähtökohtani ovat aina oikeissa persoonissa ja aforismini tästä päivästä liikuteltavissa kehyksissä. Suoraan sanomisen taito mutkan kautta vaatii rohkeutta.

KENELLE

Julkaisen tekstejä tietysti niille, jotka haluavat lukea ja nauttivat persoonallisesta tyylistäni. Aforismeja on nopea lukea, mutta elleivät ne kolahda, niin silloin miettimiseni on mennyt harakoille. Proosatekstini pyrin kohdistamaan jokaiselle lukutaitoiselle lukijalleni. Tarkoitan niitä, jotka pystyvät saamaan myös rivien välistä tunnelmaa ja ajatuksia. Haasteensa se on lukijallakin.

MISSÄ

Ihan missä vain. Pääasiassa kirjoituspöytäni ääressä omassa työhuoneessani. Päästän kuitenkin ajatukseni ulkomaailmaan seinien lävitse. Suljen silmäni, jotta näkisin tavoittamattoman, käsin koskemattoman maailman. Haluan optimaaliseen tietoisuuden ihanteelliseen tilaan (flow).
Siinä kykenen uppoutumaan täysin tekemääni asiaan ajan lentäessä siivillä. Pystyn hyödyntämään kaikkia osaamiani taitoja ja tekeminen tuntuu vaivattomalta.

MISTÄ LÄHTIEN

En päässyt pakoon äitini lukemia iltasatuja, koska minua pidettiin lapsena kapaloissa ja myöhemmin valjaissa. Kun opin vihdoin ja viimeinen itse lukemaan, hamstrasin kirjoja lastenosaston hyllystä. Aikuisten puolelle päästyäni hipelöin ylähyllyillä sijaitsevia runo- ja aforismiteoksia. Niissä pääsin korkeammalle kuin romaaneissa. Lukiossa kirjoitin sota-aiheisen pienoisromaanikäsikirjoituksen. Sitä ei julkaistu, mutta vasta nelikymppisenä sain aikaiseksi omakustanteisen esikoisrunokokoelmani Sanojen raja hiljaisuus. Näin eläkkeellä on enemmän aikaa rakentaa tarinoiden ja runoaforismien rakennetta. Pirkkalaiskirjailijoiden jäsenenä ja Tammerkynän puheenjohtajana saan olla yhteydessä kollegoihini. Toivottavasti tavatakin mahdollisimman pian.

Kirjailijasivuni on täällä: https://www.facebook.com/sauli.salomaa.3/

Dess Terentjeva

Kuva: Toni Härkönen / LIKE Kustannus

Aikuisille ja nuorille, erilaisuudesta ja yhteisöllisyydestä

Olen Dess Terentjeva (s. 1992), tamperelaistunut suomenvenäläinen kirjailija. Kirjoitan aikuisille ja nuorille, usein sateenkaarinäkökulmasta. 

Tämänhetkinen pääprojektini on Neonkaupunki-trilogia (yhdessä Susanna Hynysen kanssa), josta on julkaistu kaksi ensimmäistä osaa. Seuraavaksi minulta ilmestyy WSOY:n Taajuus Z -nuortenromaanikilpailun voittanut säeromaani Ihana.

Suomenvenäläisyys ja maahanmuuttajuus vaikuttajina

Tulin Suomeen Venäjältä seitsemänvuotiaana äitini mukana. Vartuin itärajalla ja menin opiskelemaan Keski-Suomeen. Valmistuin filosofian maisteriksi Jyväskylän yliopistosta vuonna 2018 pääaineena kirjallisuus. Opiskelin myös venäjän kieltä ja kulttuuria. 

Venäläinen taustani vaikuttaa kirjoittamiseeni, vaikka olen ollut Suomessa jo yli 20 vuotta ja kirjoitan suomeksi. Koen, että minulla on annettavana suomalaiselle kirjallisuuskentälle erilainen näkökulma. Esimerkiksi yhteisöllinen lähestymistapani näkyy niin tekstieni sisällöissä kuin siinä, miten paljon tykkään toimia kollegoiden kanssa. Esimerkiksi vuoden 2021 alussa järjestimme 16:n kirjailijan voimin Suomalaisen sateenkaarispefin someviikon. Ja tietysti yhteistyötä löytyy tuotannostanikin!

Neonkaupunki-trilogia on aikuisille suunnattua urbaanifantasiaa, joka ammentaa kasarielokuvien ja -musiikin lisäksi slaavilaisesta mytologiasta. Trilogian teemoja ovat toiseus, ulkopuolisuuden tunne sekä yhteisöllisen ja yksilöllisen kulttuurin yhteentörmäys ja -sovittaminen. Valtaosa Neonkaupungin hahmoista ovat suomenvenäläisiä ja venäläinen kulttuuri on trilogiassa tärkeässä osassa. Olenkin päässyt Neonkaupunkeja kirjoittaessa hyödyntämään henkilökohtaisen elämäni havaintoja kulttuurieroista sekä maahanmuuttajan kokemuksista ja elämästä integroitumisen jälkeen.

Sateenkaarikirjallisuutta niin vähemmistölle kuin enemmistölle

Koko tuotantoni on ja varsin todennäköisesti tulee jatkossakin olemaan sateenkaarikirjallisuutta. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöteemat ja -hahmot ovat minulle ensisijaisen tärkeitä. Kokonainen romaani-idea saattaa lähteä liikkeelle ajatuksesta, millaisen queer-hahmon haluaisin seuraavaksi kirjoittaa. 

Esimerkiksi kun aloimme kirjoittaa Neonkaupunkia, minua motivoi suuresti haluni kirjoittaa venäläinen maskuliininen lesbo ja nähdä, miten hän navigoi machokulttuurin seassa. Hänestä tulikin Neonkaupungin toinen päähenkilö. Trilogiassa on monia muitakin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvia hahmoja merkittävissä, aktiivisissa rooleissa. Ihanan idea taas syntyi siitä kun huomasin, miten tiedostavia nykynuoret osaavat olla. Halusin kirjoittaa, millaisia huolia ja kompastuskiviä sellaisella nuorella voi olla, joka puolustaa kiihkeästi ihmisoikeuksia ja haluaa tehdä oikein, muttei kuitenkaan ole täydellinen – kuten ei kukaan meistä. Olen erityisen otettu siitä, että Taajuus Z -kilpailuraati piti kirjaani juuri sellaisena, mitä he lähtivät kilpailullaan hakemaan.

Vähemmistörepresentaatiota olen miettinyt paljon jo ennen kirjailijaksi tuloa. Opiskelin pitkän sivuaineen sukupuolentutkimusta ja pro gradu -tutkielmani on homorepresentaatiosta kotimaisessa nuortenfantasiassa. Yhteisöllisenä ja queer-yhteisöön itsekin kuuluvana ihmisenä minulle on todella tärkeää kirjoittaa myös omalle yhteisölleni. Samalla iloitsen, että sateenkaariteemat kiinnostavat nykyään monia yhteisön ulkopuolellakin olevia ihmisiä. Toivon siis, että tuotannostani voi nauttia kuka tahansa toiseudesta, erilaisuudesta ja eri kulttuureista kiinnostunut lukija!

Lukijan lähellä

Yhteisöllisyyteni ei rajaudu kollegoihin ja teemoihin, vaan minulle on tärkeää pitää yhteyttä lukijoideni kanssa. Tulin kirjailijaksi koronavuonna, mikä sai minut panostamaan sosiaaliseen mediaan. Päätin, että kotona pysymisen ei tarvitse tarkoittaa sitä, etten voi pitää yhteyttä muihin ihmisiin. Löysin kirjagramista niin lämpimän ja kirjainnokkaan yhteisön, että haluan pysyä siellä aktiivisena myös jatkossa. Tykkään kovasti esiintyä ja toivon olevani lähestyttävä kirjailija. Minä kirjoitan ihmisiä varten. 

Voit aina laittaa minulle DM:ää: https://www.instagram.com/dessterentjeva/ 

Raisa Jäntti

Kuva: Marisha Rasi-Koskinen

Kirjoitan runoja ja lastenkirjoja, jotka ovat runomuotoisia tarinoita. Kirjoittaminen alkaa, kun jokin asia on liian mehevä ohitettavaksi. Esimerkiksi lastenrunoseikkailu Neppari alkoi uutisesta, jossa kerrottiin, että Neptunuksen takana on oltava planeetta, josta ei ole näköhavaintoja. Erilaiset mittaukset kuitenkin todistavat, että planeetta on olemassa. Runoteokseni Grand plié kertoo klassisesta baletista, mutta sen kirjoittaminen käynnistyi yiquan-treeneissä. Yiquan on kamppailulaji, jota harjoitetaan yleensä seisomalla pitkiä aikoja samassa asennossa. Balettivuosistani oli jo ihmisikä, kun aloitin yiquanin treenaamiseen. Paikallaan seisominen laukaisi ruumiillisten tanssimuistojen tulvan, ja vaikka Grand plié ei minusta kerrokaan, se alkoi kasvaa omakohtaisten muistojen päälle. Miltä tuoksuu rätti, johon tossujen pohjat kastellaan, jotta ne eivät luistaisi? Miltä tuntuu sileä, puinen tanko kämmenen alla, kun tanssitunti alkaa pliéillä? 

Tähän mennessä minulta on ilmestynyt kolme runoteosta ja kolme lastenrunoteosta. Kirjoitan eri lajeja yleensä ristikkäin. Miten hauskaa onkaan irrotella riimien kanssa, kun on päiväkausia pohtinut muutaman sanan merkitystä jossakin toisen käsikirjoituksen runossa! Mutta teokset vaativat myös aina täysin oman aikansa, jolloin ne ovat ainoina työpöydällä. Koko ajan toisesta toiseen ei voi hyppiä. 

Esikoisteokseni ilmestyi vuonna 2015, ja jo silloin oli selvää, että olen hyvin teoslähtöinen kirjoittaja. Rakennan kokonaisuutta, enkä halua, että teoksesta voi poistaa yhtäkään runoa. Tavallaan en edes halua, että teoksen runot koetaan erillisinä. Kaikki palvelee kokonaisuutta, johon haluan lukemista ruokkivan imun. 

Olen Puru-kollektiivin jäsen, ja sitä kautta suurin osa teoksistanikin on ilmestynyt. Kollektiivi on mahdollistanut ennakkoluulottomia muotoja – esimerkiksi vuonna 2020 ilmestynyt teokseni Kolme koostuu kolmesta erillisestä kirjasta, jotka ilmestyivät yhtä aikaa. Samalla kollektiivissa toimiminen on laajentanut runotyönkuvaani myös esimerkiksi kustannustoimittamiseen, josta nautin kovasti. 

Asun Tampereella ja täällä kirjoitan. Vaikka kirjoittamisessa on monta hiljaisuutta vaativaa työvaihetta, rakastan kahviloissa kirjoittamista. Siitä on tullut minulle rutiini. Istun kollegan kanssa kahvilassa suunnilleen kerran viikossa, ja kerään siellä tekstiini hälyä. Kotona istun rauhassa tekstin äärelle, ja häly saa joko jäädä tai lähteä. Kun kahvilat ovat viime aikoina olleet paljon kiinni, olen huomannut hälyn merkityksen uudella tavalla. Pelkästään kotona istumalla ihminen ei täyty, vaan impulsseja on osattava etsiä. Impulsseja ja kohinaa. 

Raisa Jäntti 

Artemis Kelosaari

Kuva: Outi Puhakka

Kirjallinen kuriositeettikeräilijä esittäytyy

Tervehdys! Olen Artemis Kelosaari, kolmekymppinen elämäntapakirjoittaja, joka asustaa Tampereen Hervannassa puoliso Rimma Joonatan Erkon sekä kahden ocicat-rotuisen kollikissan kanssa.

Viimeisin kirjani oli itse asiassa minun ja Rimman yhteinen tietokirja, nimittäin syksyllä 2020 Haamu Kustannukselta ilmestynyt Aaveiden Tampere. Siinä käsittelemme punatiilikaupunkimme kummitustarinoita ja niihin liittyvää pimeää historiaa. Sitä ennen olin yksinäni tehnyt vastaavan kirjan Turusta – asuin aiemmin Turussa ja muutin sieltä Rimman takia tänne Pirkanmaalle. (Alun perin en sentään ole turkulainen, vaan pohjoiskarjalainen.)

Kummitusten ohella olen selvitellyt kirjaksi asti kannibalismin historiaa. Kannibaalikirja ilmestyi samana vuonna kuin Aaveiden Turku eli 2019, mutta Salakirjat-kustantamon kautta. Siinä etsin vastausta kysymykseen, miksi ihminen on historiansa aikana syönyt toisia ihmisiä, sekä käyn läpi taiteen ja populaarikulttuurin ihmissyöjäkuvastoa. Näiden asioiden kautta tämä esseistinen tietokirja vie ihmisyyden perimmäisten kysymysten äärelle.

 Jonkinlainen eksistentiaalinen melankolia kävi kurkkimassa minunkin olkapäältäni, kun kirjoitin teosta. Tuolloin asuin vielä yksinäni Turussa ja vuodenaika oli synkin syksy. Siellä sitten istuin päivästä toiseen kotonani ja kirjoitin tositapauksista, joissa esimerkiksi lapset ovat nälänhädän aikana päätyneet syömään vanhempiaan tai vanhemmat lapsiaan.

Yhden romaanin olen julkaissut, enhän minä muuten Pirkkalaiskirjailijoiden kaunokirjallisessa joukossa olisikaan. Omenatarha, eli kertomus huonoista miehistä, ilmestyi vuonna 2017 Kustantamo Helmivyöltä. Kyseessä on homoeroottinen kauhuseikkailuromaani jälkiviktoriaanisen Lontoon alamaailmasta. Se tekee kunniaa 1800–1900-lukujen taitteen dekadenssikirjallisuudelle, ja sitä oli osaltaan inspiroimassa kirjailija Oscar Wilden elämä.

Romaanin ohessa olen kirjoittanut parikymmentä novellia, joita on julkaistu antologioissa ja pienlehdissä. Viimeisimpänä olin mukana eroottisten novellien antologiassa Kevät ilman kosketusta – vaikka teoksessa ei kerrota, mikä novelli on kenenkin kirjoittajan, minun novellini lienee jokseenkin helppo tunnistaa. Myös useisiin Osuuskumma-kustannuksen spefinovelliantologioihin olen osallistunut.

Lisäksi nimeeni saattaa törmätä aikakauslehtien sivuilla, tavallisimmin historiallisten artikkelien tai poleemisten kulttuuriesseiden kirjoittajana, ellei sitten kirjallisuuskriitikkona. Olen avustanut muun muassa Suomen Kuvalehteä, Tiede-lehteä ja Ylen Kulttuuricocktailia.

Runojakin kirjoitan, ja kuluvana vuonna näkee päivänvalon ensimmäinen runokokoelmani. Olen kuitenkin usean vuoden ajan esittänyt runojani lavarunoklubeilla ympäri Suomea, Tampereella ainakin Venlan Runoilloissa.

Aihevalinnoissani on paljon sellaista, mitä voisi sanoa provosoivaksi. Näen taiteen ja journalismin yhtenä tärkeänä tehtävänä kartoittaa ja ravistella normaaliuden rajoja. Pidän itseäni eräänlaisena barokin ajan kuriositeettikeräilijänä – kotimme näyttääkin konkreettiselta ihmekammiolta. Minua ei kiinnosta, mikä on todennäköistä, vaan mikä on tai olisi voinut olla mahdollista. Taiteen pitää minusta tavoitella kauneutta, mutta tämä ei ole mitenkään ristiriidassa äsken sanomani kanssa. Näkemykseni mukaan nimittäin kauneus on äärimmäisyyksien harmoniaa sekä yllätyksen ja tuttuuden välinen kapea kohta. Se voi siksi olla myös näennäisen groteskia. Tästä syystä suurin osa kirjoittamastani proosasta edustaa spekulatiivista fiktiota, ja runoudessa esikuvani löytyvät keskimäärin sadan vuoden takaa.

Historia on tavalla tai toisella läsnä suurimmassa osassa tuotantoani. Kaunokirjallisuudessa on joko konkreettinen historiallinen miljöö tai historia punoutuu muutoin osaksi juonta. Suosikkigenreni on niin sanottu kumma historia, jossa historialliseen miljööseen yhdistetään aikakauteen sopiva spekulatiivinen elementti tai joka on suoraan vaihtoehtohistoriaa. Esimerkiksi Omenatarhassa tehdään, hmm, mielikuvituksekkaita kokeita sähköllä, mikä olisi 1900-luvun alkuvuosikymmeninä ollut hyvinkin muodikasta. Historia ja kumma historia ovat toisenlainen maailma, jonka kautta pystyy näkemään myös oman aikamme toisesta näkökulmasta. Se on tietysti myös rehellistä eskapismia, jossa en näe mitään pahaa.

Tykätkää Facebookissa sivusta Kirjailija-toimittaja Artemis Kelosaari, ja/tai seuratkaa Instagramissa tiliä @kelosaari, niin pysytte ajan tasalla tekemisistäni.

Siiri Enoranta

Kuva: Veikko Somerpuro / WSOY

KUKA

Olen tamperelainen kirjailija Siiri Enoranta. Olen syntynyt 1987 ja elänyt melkein koko ikäni Tampereella lukuunottamatta yhtä vaihto-oppilasvuotta Espanjan Ciudad Realissa. Harrastan seinäkiipeilyä ja twerkkaamista, rakastan tarinoita, ystäviäni, vapautta, metsää, puroja ja suklaata.

MITÄ

Kirjoitan romaaneja, jotka enimmäkseen on luokiteltu nuorten fantasiakirjoiksi. Yksi yhdeksästä romaanistani on genreltään realistinen, ja yksi on suunnattu vain aikuisille – monella kirjallani on sekä nuorten että aikuisten tuplakirjastoluokitus. En tosin ole koskaan yrittänyt kirjoittaa nuortenkirjaa tai aikuistenkirjaa, haluan vain kirjoittaa kirjoja, joista itse pidän, ja toivottavasti joku muukin.

MITEN

Ideoin ja teen taustatutkimusta monta kuukautta ennen kuin alan kirjoittaa, ja itse kirjoitusvaihe kestää yleensä noin vuoden verran. Kirjoitan pyjama päällä sängyssä muutaman tunnin joka arkiaamupäivä, välillä venyttelen. Editointivaihe saattaa kestää parisenkin vuotta, muokkauskierrosten välissä täytyy antaa tekstin levätä, jotta sen voi taas nähdä kirkkaalla katseella.

MILLAISTA

Minua kiinnostaa kirjoittaa kauniista asioista rumasti ja rumista asioista kauniisti. Haluan tutkia tabuja ja rikkoa normeja. Teos toisensa jälkeen huomaan tutkivani rakkautta ja kuolemaa kaikissa eri muodoissaan, yhä uudelleen varioin syyllisyyden ja vallan teemoja. Lukukokemuksessa minulle on aina tärkeintä tunteet, se että uppoudun elämään henkilöiden elämää heidän kanssaan, suutun, ihastun, kauhistun ja pakahdun. Sellaisia kirjoja tahdon itsekin kirjoittaa.

MILLOIN

Jos haluaa kirjailijaksi, milloin kannattaa aloittaa kirjoittaminen? Tänään. Nyt.

MIKSI

Kirjoittamalla yritän ymmärtää maailmaa. Kirjoittaminen antaa minulle vastauksia elämää suurempiin kysymyksiin, tai jos ei aina niitä, niin vähintäänkin lisää kysymyksiä. Kirjoitan pitääkseni huolta mielenterveydestäni. On ehdottoman tärkeää levätä kunnolla projektien välissä, mutta ylipäätään en voi hyvin ellen kirjoita. Kirjojen kirjoittaminen tarjoaa minulle vastauksen yleisinhimilliseen eksistentiaaliseen kriisiin: elän, jotta voisin kirjoittaa. Kirjoittaminen tarjoaa merkityksellisyyden tunnetta tässä omituisessa, pelottavassa, viiltävän kauniissa maailmassa.

MIHIN

Pyrin kirjoillani toissijaisesti tekemään maailmasta edes hitusen paremman paikan – mielestäni kirjailijalla on vastuuta, koska äänemme kantaa mahdollisesti kauaskin. Mutta ensisijaisesti pyrin aina kirjoittamaan hyvän tarinan henkilöideni ehdoilla, sellaisen joka minua kutkuttaa, piinaa, kiihottaa ja riemastuttaa.

KENELLE

Kirjoitan ihmisille, jotka laillani rakastavat tarinoita. Kirjoissani on usein rankkoja aiheita, joten ne eivät esikoiskirja Omenmean vallanhaltijaa lukuunottamatta sovi lapsille, mutta muuten ajattelen, että kirjani ovat kaikille ihmisille ikään, sukupuoleen tai mihinkään muuhunkaan piirteeseen katsomatta.

MISSÄ

Inspiraatio väijyy mutkittelevilla metsäpoluilla, sammalen peittämien kiviraunioiden rakosissa, virtaavissa vesissä. Olen onnellisimmillani rehevässä metsässä, Uuden-Seelannin pohjoissaaren viidakossa, missä kasvillisuus tulee iholle ja olen yhtä sen kanssa.

MISTÄ LÄHTIEN

Äitini luki minulle paljon siitä saakka, kun olin vauva, ja lahjoitti minulle kaunokirjallisuuden rakastamisen ilon. Olen aina lukenut paljon ja koulussa tykkäsin kirjoittaa ainekirjoituksia. Olin haaveillut kirjailijan ammatista niin kauan kuin muistan, mutten pitkään aikaan uskaltanut uskoa, että haaveen voisi toteuttaa. Esikoisteostani aloin kirjoittaa 19-vuotiaana ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Toivon ettei minun koskaan tarvitse lopettaa tarinoiden maailmassa elämistä.

Create your website with WordPress.com
Aloitus