Harri Veistinen

Kuva: Henrietta Soininen

Olen Harri Veistinen, ylöjärveläinen käsikirjoittaja ja kirjailija. Alun perin olen Kiukaisista ja merkittäviä katkelmia olen asunut myös Rovaniemellä ja Tampereella.

Olen kirjoittanut nuortenkirjan ”Kotitekoisen poikabändin alkeet” ja sen jatko-osan. Tein myös yhden äänikirjasarjan, jota kukaan ei ole kuunnellut. Keväällä 2022 minulta alkoi ilmestyä lastenkirjasarja, jonka ensimmäinen osa on nimeltään ”Revontuliefekti ja oranssit tiput”.

Pääsääntöisesti kirjoitan lapsille, nuorille ja romanttisen komedian ystäville. Lisäksi on hauska yrittää scifiä ja farssia, jos saa piilotettua vahvan genren ovelasti siten, ettei edes muista, mistä lajityypistä onkaan kyse. En tiedä, onnistunko siinä, mutta ainakin se on hauska haaste.

Komedia tulee minulta luonnostaan, ja tarkoitukseni on kirjoittaa aina kaikenlaisia ihmisiä ymmärtäviä tarinoita, joissa on ripaus kummuuksia. Ja ainakin rakenteellisia erikoisuuksia. Olen myös huomannut, että minulla toistuu yleensä eräs teema: jos sinulla on ongelma, se ei muita syyttelemällä katoa vaan ratkaisu löytyy peilikuvasta. Harmillisen epäkätevää…

Kirjoitan myös televisioon ja radioon. Minulta on tuotettu kolme omaa televisiosarjaa, eli nuorten ”Rakastuin mä luuseriin”, romanttinen komedia ”Mun ainoot 30 minsaa” sekä lasten ”Lelumesta”. Ja olen ollut mukana lukemattomissa muissa televisiosarjoissa eri rooleissa, mutta tuskin hyödyllisesti. Omista sarjoistani olen siis ylpein, vaikka tunnenkin molemmat katsojat. Edellisten lisäksi olen kirjoittanut useita kuunnelmia. ”Festarikesä” on pärjännyt kivasti, ja lasten kuunnelmasarja ”Mummon avaruusukko” on omasta mielestäni aika jees. Siinä tarinassa on monia itselleni tärkeitä elementtejä.

Kirjoitan kotonani työhuoneessa ja musiikkia samalla kuunnellen. Mielellään kirjoitan aamulla ja tavallisen työpäivän ajan. Ja sen lisäksi mietin hiljaiset hetket tulevia tarinoita. Tai itse asiassa oikeastaan mietin tarinoita lähes kaiken aikaa.

Mistä kaikki alkoi? Outoa on se, että tiedän leikkineeni lapsena klassisia poliisi- ja rosvoleikkejä, mutta minä muistan pääsääntöisesti vain niitä oivalluksen hetkiä, jotka liittyivät tarinankerrontaan. Kun tein animaatiomusiikkivideota ja jätin projektin yhteen kuvaan… Kun tajusin, miten saan oman sarjakuvan loppuun asti… Kun ryhdyin tekemään laulunsanoja koulun bändille ja jatkoin sitä bändin loputtua jo aikoja sitten… Kun isä kertoi elokuvan alkaessa dramaturgiasta kansantajuisesti, että ”katson tätä puoli tuntia että selviää, mitä tässä yritetään”. Miten muistan ensisijaisesti vain ne hetket..? Outoa.

Vuosien saatossa olen tajunnut itselleni parhaimmat kirjoitusmetodit: mieti tarina lopusta alkuun ja pidä huolta hahmojen selkeistä ja yksinkertaisista tahdonsuunnista ja niitä estävistä ongelmista. Epäselkeisiin ja liian moniin tahdonsuuntiin sitä yleensä kompuroi. Monesti puhutaan arvottavasti, kumpi on parempaa: henkilö- vai juonivetoinen tarina, mutta omasta mielestäni molempia pitäisi edistää samalla kertaa. Vaikeaahan se on, ja tuskin osaan sitä itse, mutta vaikeinta sitä pitäisi aina silti yrittää. Ja okei, kyllä hyvän juonikuvion keksiminen kutkuttaa aika lailla.

Usein kysytään, miten radio-, televisio ja romaanikirjoittaminen eroavat toisistaan. Eroja ei ole paljoa, mutta onhan niitä. Televisiossa ei voi kirjoittaa joukkokohtausta Alpeille. Sen sijaan radiossa kohtaus voisi hyvinkin sijoittua Alpeilla mutta siinä ei saisi olla montaa näyttelijää. Kirjallisuudessa ei ole tuotannollisia rajoja. ”Sukujuhlat Matterhornilla” voisi olla kelpo kirja… Mutta onhan näissä kirjoittamisen lajeissa muitakin eroja. Radioon ja kirjaksi on kivaa kirjoittaa jo siksikin, koska saa tehdä omaa näkemystä, ja dramaturginen apu on joka kerta huippua. Toisaalta, televisiokäsikirjoittaminen olisi minulle kyllä luontevaa… mutta sitten kirjoittajalla pitäisi olla myös niitä sosiaalisia taitoja. Pitäisi osata esimerkiksi puhua, siis ihan oikeille ihmisille. Mistä sellaisia taitoja saisi halvalla?

Miksi kirjoitan? En osaa mitään muuta. Ja tavoitteeni työurallani on kyllä selkeä. Haluaisin viihdyttää ja rentouttaa tarinan kokijaa. Jonain päivänä aion onnistua.