Jyrki Vainonen

Kuva: Marjaana Malkamäki

Risteyksiä ja valintoja

Tänä keväänä (2022) ilmestyy kahdestoista kirjani, romaani Täytetyt. Yli 20-vuotisen kirjailijanurani aikana olen romaanien lisäksi kirjoittanut myös novellikokoelmia, esseeteoksia ja yhden kaunokirjallisen satiirin. Kuunnelmia minulta on esitetty neljä. Lisäksi olen suomentanut paljon kirjoja ja artikkeleja, enimmäkseen klassikkoja, runoutta sekä tiedekirjoja. Aikoinaan käänsin Kansallisteatterille myös yhden näytelmän. Vuosikausien toiminta erilaisissa kirjallisuuden alan järjestöissä avarsi katsetta ja avasi kirjailijan työhön uusia näkökulmia.

Nyt, melkein kuudenkymmenen iässä, voin hyvin tähytä taaksepäin, tarkastella kulkemaani matkaa. Erottuu paikkoja ja tilanteita, kokemuksia ja kohtaamisia, joilla on ollut suuri merkitys yhtä hyvin kirjailijaksi kuin ihmiseksi kasvamiselleni. On valintoja, joiden merkityksen olen huomannut vasta jälkikäteen, sekä risteyksiä, joissa ymmärrän kohdanneeni hahmon, joko elävän tai sepitetyn, jota hyvin voi kutsua sielunoppaaksi. Tässä kirjoituksessa tarkastelen joitakin noista risteyksistä ja valinnoista, joita ilman minusta tuskin olisi tullut kirjailijaa ja suomentajaa.

Kulkurin kengissä

Lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa luonto puhutteli minua, mutta myös lukeminen ja kirjat. Se ei ehkä ollut ihan tavallista työväenluokkaisessa kodissa kasvaneelle pojalle. Haaveilin jalkapalloammattilaisen elämästä, mutta oikeastaan vasta teini-iässä 1970-luvun loppupuolella sattui jotakin, joka havahdutti minut pohtimaan kuka tai mikä oikein olen, ja miksi voisin tulla. Luin Harry Martinsonin romaanin Kulkijan pilvilinnat (Vägen till Klockrike). Lainasin teoksen kirjastosta ja ahmin tarinan yhdeltä istumalta. Eläydyin kaikin aistein ja tuntein päähenkilö Bollen, maankiertäjän, kohtaloon – niin syvästi, että tein itselleni eväät, kieputin ne kankaaseen, solmin nyytin kepin nokkaan ja ryhdyin Bolleksi. Tuo ensimmäinen ”sielunvaellukseni” kotikylän metsissä kesti tuntikaupalla ja päättyi vasta, kun taivaalta lankesi kaatosade ja sammutti nuotion; kaiken lisäksi evääni oli syöty ja nälkä kurni vatsassa.

Mieleni kuohui – mutta miksi? Jälkikäteen saatoin nähdä, että tuolloin ehkä ensimmäisen kerran ymmärsin rakastavani vapautta, niin kuin vapautta rakasti kulkuri Bolle ja koko kulkumiesten klaani, johon kirja lukijansa tutustutti. Kiertolaisten tinkimätön vapauden kaipuu puhutteli sieluni sitä – ehkä romanttista – kolkkaa, josta taide myöhemmin löysi kotinsa. Ihailin miehiä, jotka joutuivat, ja tiesivät joutuvansa, aika ajoin pidätetyiksi irtolaisuudesta. He ”sovittivat rikoksensa” hakkaamalla kiviä Ruotsin valtion kivilouhoksilla – ja lähtivät sen jälkeen taas tien päälle.

Siinä seisoin, risteyksessä, sieluni pakahtumaisillaan ja seuranani kirja ja sielunopas, vaikka neljäntoista ikäisenä en sitä vielä ymmärtänyt.

Punk: paljastavia jalanjälkiä

Pian sen jälkeen minun, ja monen muunkin nuoren, elämässä alkoi tapahtua: Suomeen(kin) rantautui punk, ja ympäri maata perustettiin bändejä. Myös minä innostuin soittoajatuksesta, ostin kesätyöpalkalla rummut (enkä hankkinut ajokorttia, niin kuin kylän muut nuoret miehet) ja aikani harjoiteltuani löysin itselleni soittoseuraa. Nimeksi kolmen miehen yhtyeellemme annoimme Paljastava jalanjälki. Minulla oli nyt ensimmäisen kerran syy kirjoittaa tuntojani paperille, laulunsanoiksi. Tärkeintä oli kuitenkin samansieluisten seura, yhdessä tekeminen. Kasettinauhuri pyöri käytöstä jääneen koulun tyhjässä luokassa, eikä aikaakaan kun jo luimme musiikkilehdestä arviota lähettämästämme demosta. Ymmärrän nyt, että arvio kertoi enemmän kriitikosta kuin meidän musiikistamme. Paljastava jalanjälki soittaa psykoanalyysirokkia, kuului mielestämme arvion komein virke. Ylpeinä ja iloisina kiiruhdimme saman tien kirjastoon sanakirjaa etsimään saadaksemme selville, mitä psykoanalyysi mahtoi tarkoittaa.

Avautui reitti, joka johdattaisi minut reilut kymmenen vuotta myöhemmin kirjallisuuden opintoihin Tampereelle. Liekö sattumaa, että opinnoissa minua kiinnosti varsinkin psykoanalyyttinen kirjallisuudentutkimus sekä dekonstruktio, jotka molemmat etsivät tiedostamattomia merkitysrakenteita ja kuuntelivat hiljaisuuksia ja vaikenemisia. Eikö se juuri ollut myös punkin asenne: kyseenalaista totuttu, kuuntele vaiennettuja, anna ääni hiljaisille!

Rummunsoiton ja kirjallisuudenopintojen väliin asettui kuitenkin 1980-luvulla monivuotinen työ hotellin portieerina. Tuota aikaa olen tavannut kutsua kirjoittajakoulukseni. Yövuoroissa, aamuyön hiljaisina tunteina, aloin kirjoittaa Irlantiin sijoittuvia novelleja; olin käynyt saarella tuossa vaiheessa vain kerran. Hotellivuosista opin myös kaksi asiaa, joista oli myöhemmin hyötyä sepitteellisiä maailmoja luodessa. Ensinnäkin sen, ettei mikään inhimillinen ole ihmiselle vierasta (työssä näki ihmiselon kaikki puolet, lajimme jalouden ja raadollisuuden) sekä sen, ettei ihmisten luokittelu ensivaikutelman tai ulkoisten seikkojen perusteella tarjoa heistä todellista tietoa.

Lähestymme seuraavaa risteystä: Lähetin novellit Erkon novellikilpailuun. Unohdin koko asian, kunnes saapui kirje, jossa yllätyksekseni ilmoitettiin minut palkittavan kyseisessä kilpailussa. Asiasta rohkaistuneena ilmoitin työnantajalleni saman tien, että lähtisin opiskelemaan kirjallisuutta, jos vain saisin paikan. Kummastunut hotellinjohtaja ei tainnut nähdä Bollea, joka seisoi vieressäni ja hymyili päätään nyökytellen.

Hain Tampereen yliopistoon, koska parhaat ystäväni, bändimme kaksi muuta soittoniekkaa, olivat jo muuttaneet opintojen perässä sinne. En tuntenut Tamperetta, mutta halusin ystävieni lähelle – ja kirjailijaksi. Pääsin valittujen joukkoon. Luulin, että kirjallisuustieteen opinnot johtaisivat kirjailijan ammattiin. Minut ne sinne lopulta johtivatkin, vaikkakin sivupolkua pitkin.

Kurkistus piiloiseen

Yliopisto-opintojeni aikana tapahtui kolme tärkeää asiaa. Aloin kirjoittaa päivittäin, tutustuin surrealistiseen taiteeseen ja tapasin hahmon, sielunoppaan, jonka merkitys oli lähes Bollen veroinen: irlantilaisen runoilijan Seamus Heaneyn. Kirjoitin edelleen novelleja, mutta nyt tekstiini alkoi kutoutua intertekstuaalisia lankoja lukemastani kaunokirjallisuudesta. Sitten eräällä taidehistorian tunnilla valkokankaalle lävähti Salvador Dalin maalaus Muiston pysyvyys, jossa kellot valuivat autiolla rannalla kyhjöttävän lipaston päällä. Koin kuin näkynä tai ilmestyksenä, että nyt, vihdoin, silmieni edessä oli maalaus, joka oli Totta, toisin kuin sitä edeltänyt kuvakavalkadi realistisista maalauksista. Maalaus oli Totta, koska sen merkityksiä synnytti myös piilotajunta – niin kuin se synnyttää merkityksiä meissä kaikissa, kaiken aikaa. Tuosta näystä muovautui kymmenisen vuotta myöhemmin, ja kaksi novellikokoelmaa jo julkaistuani, ensimmäinen romaanini, Mykkä jumala (2003). Sen unenomainen maailma on kunnian- ja kiitollisuudenosoitus surrealistiselle taiteelle ja sen tekijöille.

Mutta ei mennä asioiden edelle. Valuvien kellojen tikitys muutti novellejani: piilotajuinen alkoi rikkoa realismin illuusiota. Tarinoihin alkoi ryöpytä jotakin, mistä en siihen asti ollut ollut tietoinen. Hämmentävä ja vähän epämukava kokemus, jota en alkuun paljastanut kenellekään.

Askeleita ilmassa

Muutakin puuhaa riitti: opintojen ohessa päädyin suomentajaksi. Vierailin useita kertoja Irlannissa, missä vietin myös koko lukuvuoden 1992-93 gradua tehden. Dublinissa luin Seamus Heaneyn runoja, ja äkisti minulle tarjoutui mahdollisuus suomentaa niistä valikoima – ja lopulta myös mahdollisuus tavata itse runoilija Irlannissa.

Se, miten hän, kuulu taiteilija, otti vastaan tuntemattoman kirjallisuudenopiskelijan kaukaisesta maasta, jätti minuun pysyvän jäljen. Ajattelin, että noin pitää ihminen kohdata, jokainen ihminen. Ota siitä oppia. Teimme yhteistyötä, sain kutsun hänen kotiinsa, tutustuin perheeseen. Ajelimme runojen tapahtumapaikoilla, keskustelimme. Taide yhdisti meidät. Kuullessaan minun myös kirjoittavan Heaney kannusti ja rohkaisi luottamaan omaan näkemykseen. En koskaan unohda noita sanoja.

Ensimmäinen Heaney-suomennokseni Ojanpiennarten kuningas ilmestyi kesällä 1995. Samana vuonna Heaney vieraili Suomessa, ja hänelle myönnettiin lokakuussa Nobelin kirjallisuuspalkinto. Juhlistimme sitä vielä pari vuotta myöhemmin, kun taas opiskelin Dublinissa.

Olin ollut onnekas – ja onni jatkui: sain yhdeksän vuoden yrittämisen jälkeen julki esikoisteokseni, novellikokoelman Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita (Loki-Kirjat, 1999). Siihen päätyi osa kirjoittamistani kummista tarinoista. Syksyllä kokoelma voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon.

Sinnikkyyttä siis tarvitaan, ja onnea.

Päättyköön tämä muistelus runosäkeeseen, joka koristaa Heaneyn hautakiveä. Säe löytyy runosta Gravel Walks (Sorapolut). Olen suomentanut kyseisen runon Heaneyn tuotannosta kokoamaani valikoimaan Soran ääniä (WSOY, 2007): Kävele ilmassa vastoin parempaa tietoasi.

Juuri sitähän taide on, ja elämä – kävelyä ilmassa vastoin parempaa tietoa. Luottavaisena, sielunoppaiden kannattelemana.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create your website with WordPress.com
Aloitus
%d bloggaajaa tykkää tästä: