Olen Marjo Katriina Saarinen, tällainen keski-ikäinen nainen, joka tuntee olonsa toisinaan lapseksi, toisinaan vanhukseksi. Ikäni perässä en ole oikein koskaan pysynyt. Tai ajan. Liian kauan tuhlasin vuosiani kaikenlaiseen kipuiluun ja kasvuun, nyt otan menetettyä aikaa takaisin ja kirjoitan lähes jatkuvasti.
Jotain mielekästä ehdin sentään aiempina vuosinanikin tehdä: opetin Oriveden opiston kirjoittajalukiossa 16 vuotta. Oppilainani oli huikean lahjakkaita teinejä, joita en onneksi saanut pilattua, sillä useimmat fiksut tulevat kirjoittajat ymmärsivät opettajan eli ihmisen rajallisuuden, osasivat napata opetuksesta tarvitsemansa ja halusivat määrätietoisesti kehittää itseään. Opisto oli siihen oiva paikka.
Minulta se samainen sijainti tosin vähän paradoksaalisesti esti ensin kirjoittamisen ( herätys kun oli aamuisin 5.30, päivät täynnä opetusta ja sen suunnittelua, vuodessa 7 kappaletta 5 viikkoa kestäviä kirjoittajaohjelmia vedettävänä plus lukion äikät, illat oppilaiden tekstien lukua), mutta kurssimateriaalien tekemisen myötä sain itsekin eväitä tulevaan kirjoittamiseen. Vaikka pidin työstä, jymähdin siihen turhan pitkäksi ajaksi, enkä matkustaisi aikakoneella enää hetkeksikään takaisin. Nyt teen sitä mitä olen aina halunnut tehdä.
2017 julkaisin esikoisromaanini Kerrottu huone Teos-kustantamolta. Kirja oli HS:n palkintoehdokkaana ja voitti Tampereen kaupungin kirjapalkinnon. Tuntui tärkeältä saada hyväksyntää ja hyvää palautetta. Toisen kirjan julkaisin vuonna 2019, vain vuosi ja viisi kuukautta esikoisen ilmestymisen jälkeen. Halusin kirjoittaa tiiviin kirjan ihmissuhteiden kipeydestä – kirjoitin uutterasti – ja kipeältä tuntui kun esikoistani maailmankirjallisuutena hehkuttanut kriitikko vertasi minua vain aiempaan itseeni, kritisoi kirjan fyysistä ohuutta (no 224 sivua!) eikä tuntunut löytävän tekstin ydintä aiemman ryöpytykseni jälkeen. Mutta Parnassopas löysi. Siis ytimen. Samoin Hesari, joka ykkösen kohdalla totesi, että ei se muistuta edes Sonja O:ta (no ei muuten muistuttanut Tuntematonta sotilastakaan). Ja minä tajusin jollakin hyvin kirkkaalla tavalla ettei kritiikkiin pidä jäädä kiinni – oli se myönteistä tai kielteistä; on tärkeää että kritiikkiä saa, siitä pitää iloita, mutta kritiikin sävyistä huolimatta minä se vain kirjoitan mitä kirjoitan.
Kolmas kirja sai pontta tästä riehakoivasta riemusta… Sitten tuli siinäkin totisemman työn ja väännönkin aika, loputtomat uudet kirjoituskierrokset, kun heräsin miettimään ”mitä hittoa olenkaan mennyt tekemään?” Täsmensin ajatusta ja lausetta, hioin ja leikin kielellä. Prosessi oli minulle lopulta vapauttava, puhdistavakin. Kolmas romaanini ”Kaikki päivän tunnit” ilmestyy nyt 2022 keväällä.
Kirjoittaminen on parasta mitä tiedän, en tajua miten olen onnistunut elämään niin pitkään ilman kirjoitusprosessien keskellä seikkailua….Nyt vasta tunnen oloni onnelliseksi kun sukkuloin sanaisen sorvin ääressä, teen taustatöitä tai etsin ajatussisällöille täsmällistä ilmaisua.
Kateus on asia, joka ei ennen tuntunut kovin suuresti koskevan minua, mutta kirjoittamisen myötä olen joutunut tutustumaan tähän ikävään piirteeseen ja käsittelemään sitä aiemmankin elämäni edestä. Kirjoittaminen ei siis kovin äkkiä ole jalostamassa minusta parempaa ihmistä, pikemminkin päinvastoin. Kritiikin lisäksi niukat apurahat ja monet muut seikat saavat tuntemaan, että on tullut vedetyksi kilpailuun johon ei ole lähtenyt.
Kirjoittamisen yksinäisyys on aika rajussa ristivedossa työn viimekätisen julkisuuden kanssa: yhtäkkiä kuka tahansa voi sanoa mitä vain vielä hetki sitten omana pysyneestä kirjalapsesta, välillä se hätkähdyttää ja yllättää.
Tähän tulevaan romaaniini kirjoitin rosoisen raadollisen kertojan, joka ilmentää monia inhimillisiä ja toisinaan arveluttaviakin ihmisolennon piirteitä. Hän sanoo joskus jotakin järkeen käypääkin, muun muassa näin: ”Oleellisia asioita tapahtuu siellä missä ei mitään tapahdu. Ja kun ollaan hiljaa, ajatus puhuu parhaiten. Sillä yksinäisyydestä meidät kaikki mitataan. Punnitaan. Lasketaan”, ja hän sanoo: ”Kaikki, kaikki, mikä elämässä seuraa elämisestä on lopulta mielen joustavuudesta ja vahvuudesta kiinni”.
Näissä puheen kohdissa yhdyn vierasmaalaiseen kertojaani, vaikka monessa muussa käänteessä pudistelenkin päätäni hänen aatoksilleen ja omaehtoisille pyrkimyksilleen. Yhtä mieltä olemme siitä, että epävarmuudessa ja yksinäisyydessä asuu myös oivaltamisen ja löytämisen ilo. Ja täytyy olla aukinainen ja rohkea, muuten kirjoittamisessa ei ole mitään mieltä!
Toivon, että jokainen kirjani on parempi kuin edellinen, paiskaan prosesseihin kaikkeni, ja muu maailma vähän loittonee kirjoittamisen tieltä. Kun kirjoitan, tuntuu, että teen sitä minkä parhaiten taidan ja mitä eniten tahdon oppia, enkä tuhlaa enää aikaani turhuuksiin.
Pirkkalaiskirjailijoiden blogi 