Teemu Paarlahti

HAAPAMÄEN RADAN KULKIJA

Olen Teemu Paarlahti (s. 1963), kirjallinen puuhailija Mänttä-Vilppulan taidekaupungista Haapamäen radan varresta. Olen asunut runsaan puolikkaan elämästäni koillisella Pirkanmaalla, mutta juuriltani olen tamperelainen. Tampere on ollut myös kohta 18 vuotta sen palkkatyöni paikka, jonka ohessa kirjoitan sen mitä ehdin ja jaksan. Pirkkalaiskirjailijoihin olen kuulunut vuodesta 2020.

Kun olin lapsi

Opin kersana kirjoittamaanleikkiessäni isäni Jouni Paarlahden (1936–2020) työhuoneessa kirjoituskoneella. Oivalsin, että kirjaimet voi asetella sellaiseen järjestykseen, että niissä on jokin tolkku. Siitä se alkoi. Vähän myöhemmin loin yksityisetsivä Gotfrey Coxin, joka toimi Uudessa Seelannissa. Kirjoittelin hurjia actiontarinoita itseni ja kaverini iloksi. Jonkinlaista kunniaa tuolle lapsuuteni luomukselle teen novellikokoelmani Radan varrella Waterloo: kertomuksia elämän karheilta pinnoila (Kustantamo Helmiuvyö 2018) tarinassa Gotfrey Coxin uusivuosi.  Toivon, että vanha kamu sai sen myötä rauhan sielulleen.

  Opin isäni työhuoneessa muutakin kuin kirjoittamaan. Isä oli koulumies, joka tahkosi työnsä ohessa uran oman alansa oppi- ja tietokirjojen tekijänä. Malliopin sitä, miten tekstit syntyvät: istutaan ja kirjoitetaan ja sitten istutaan ja kirjoitetaan lisää. Työ valmistuu tekemällä.

Arki työssä

Pidän itseäni kirjoittamisen ammattilaisena, vaikka en ole koskaan ollut päätoiminen kirjailija tai toimittaja. Olen koulutukseltani teologi ja valtiotieteilijä. Päädyin 1980-luvun lopulla kirkon palvelukseen. Olin runsaat 16 vuotta seurakuntapappina pienillä paikkakunnilla, mikä tarkoitti sitä, että jo jumalanpalvelusten saarnoja sattui vuoteen noin 30, sen päälle kaikki puheet hautajaisissa ja muissa kirkollisissa toimituksissa. Puhe ei valmistu kirjoittamalla, mutta ainakin omalla kohdallani jo laadunvalvonta vaatii, että sen pohjaksi on kirjoitettava teksti. Lisäksi kirjoitin seurakuntapappivuosinani työhöni liittyviä lehtijuttuja, tein radio-ohjelmia, pidin Yleisradion aamu- ja iltahartauksia. Päätoimitin seurakunnan julkaisuja ja muutamana vuonna Mäntän joulun. Kirjoittaa olen saanut. Pari kirjaakin toimitin virkatöinä: Mäntän seurakunnan 80-vuotisjuhlakirjaksi laaditun saarnakokoelman Tähtitaivaan alla (2001) ja teoksen Monin kerroin äänessä: mänttäläinen urkukirja (2003), joka kertoo Mäntän kirkon nykyisten urkujen rakennusprojektista ja siihen liittyneistä asioista. Molempiin kirjoihin onnistuin ujuttamaan mukaan myös runojani.

  Vuodesta 2004 olen ollut Tampereen seurakuntien sairaalapappina, pääasiallisin työmaani on Tays Hatanpäällä. Nykyisessä toimessani puhun ja sitä kautta kirjoitan työperäisesti huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin. Eikä sairaalapapista usein oikein ole saarnaihmiseksi. On niin vähän sitä, mistä haluaa pitää puheita.  Puhe pidetään, keskustelu käydään – siinä ehkä asian ydin.

  Sairaalatyö tarjoaisi kirjoittajan värkeiksi vaikka mitä ja tietyllä tavalla myös tarjoaa. Mutta valtaosaa annista ei voi kertoa julki missään muodossa. Asiat jäävät potilashuoneisiin ja kappeleihin. Mutta jonkin perusviisauden kohdalle tulevat ihmiset siinä työssä tarjoavat. Sairauden ja kuoleman hiilikaivoksissa elämä pelkistyy ja näkyy välillä kirkkaana valona. Jättää jälkensä hyvässä ja pahassa: olen todennut, että olisin hauskempi ihminen, jos tekisin työkseni jotain muuta. En tiedä, mutta kenties osa kirjoittamisestani on pakoa tuosta maailmasta. En oikeasti tiedä.

Elämä kellarissa

Kirjoittajana omintani ovat olleet runot ja novellit tai lyhyet tarinat. Ne syntyvät usein kotini kellarissa olevassa työhuoneessani, missä tätäkin kirjoitan. Ensimmäinen runoni julkaistiin vuonna 1986 Kalevi Virtasen toimittamassa ja Lasten keskuksen kustantamassa kirjassa Anna mun etsiä. Sitten ehdittiin vuoteen 1996 ennen kuin julkaisut saivat jatkoa. Tuolloin pääsin mukaan Hämeen läänin taidetoimikunnan Alue 96 -antologiaan. Siinä olivat mukana myös sittemmin tunnustetut kirjailijat Juha Siro ja Timo Malmi. Olin hyvän joukon jatkona. Enemmänkin kirjoittamiseen olisin halunnut panostaa, mutta epäsäännöllinen seurakuntatyö haittasi harrastusta. Jatkoin kuitenkin kynäilyä. 1997 voitin Hämeen heimoliiton kirjoituskilpailun ja 1999 vankilatyöntekijöiden kulttuuripäivien sanataiteen sarjan. Vilppulan seurakunta palkitsi minut vuonna 2000 kirkkonsa satavuotisjuhlien yhteydessä ja teki sittemmin mahdolliseksi kokoelmani Vilppula, sielun tila: 571 neliökilometriuä koillista leveyttä (2001) julkaisemisen. Kirjaa on annettu seurakunnan lahjana aika paljon silloisen Vilppulan alueella, ehkä joku on sen lukenutkin. Ja vuonna 2009 voitin Immi Hellén -lastenrunokilpailun ja sain sen kunniaksi kuvani Aamulehden etusivulle. Jotain sekin.

  Merkittävänä pidän vuoden 2016 voittoa Tampereen aforismiyhdistyksen kilpailussa, päädyimme tasoihin Juha Siron kanssa. Vuosi 2017 toi palkitsemisen Kouvolan dekkaripäivien raapalekilpailussa, jossa palkittiin 20 ilman paremmuusjärjestystä. Sen jälkeen en ole voittanutkaan mitään. Tai ehkä kuitenkin.

Kun pää valui

Elämässä on vaiheita ja tapahtumia, jotka jakavat aikaa jaksoihin ”ennen” ja ”jälkeen”. Minulle tällainen kohta on syyskuu 2018. Tuolloin päädyin työtehtävästä Vatialan hautausmaalta yliopistosairaalan Acutaan, missä minulla todettiin aivoverenvuoto. Alkoi yhdeksän kuukauden toipuminen työkykyiseksi. Tilanne ei onneksi ollut niin paha kuin se olisi voinut olla. Liikuntakykyni säilyi (alkuun en kylläkään saanut nousta vuoteesta), puhe ja ymmärrys pysyivät kutakuinkin. Sanat löytyivät neuropsykologin testeissä. Sanoin hänelle, että ne ovat aina olleet ystäviäni ja luotan, että ne eivät nytkään jätä minua. Eivät jättäneet. Eniten sai siipeensä visuaalinen hahmottaminen. Joku sanoisi, että kävi säkä.

  Olin jokusen viikon laitoshoidossa, sitten toipuminen jatkui kotona. Siinä kirjoittamisella oli keskeinen osa. Voisin puhua kirjoittamisen merkityksestä tässä kohdin viikon. Editoin vanhaa ja tein uutta. Syntyi kirja Vanha 55: ensimmäinen, toinen ja kolmas matka, jonka julkaisin BoD:n kautta kesällä 2019. Nuo kolme matkaa ovat kesän 1981 interrailreissu, helmikuun 2008 bussimatka Tallinnan kautta Kaliningradiin ja syksyllä 2018 alkanut piknik aivotapahtuman jälkeisillä mansikkapelloilla. Kyse ei mielestäni ollut terapiakirjoittamisesta, mutta jotenkin varmasti todistin itselleni olevani olemassa.

Haapamäen radalla

  Vietän vuorokausia vuodessa työmatkoilla kiskobussissa. Olen kulkenut Haapamäen rataa kymmeniätuhansia kilometrejä Vilppulan ja Tampereen välillä. Siihen sopii, että lokakuussa 2021 ilmestyi kirjani Lääkäri pukeutuu Pravdaan: näkyjä Haapamäen radalla (Nysalor-kustannus).

  Syksyn 2018 aivotälli kulkee mukanani lopun elämäni, mutta olen tietoisesti pyrkinyt eroon sen alituisesta työstämisestä. Olen halunnut kirjoittaa jotain ihan muuta. Riittää, että vuosipäivän aikaan on hetken vaikeaa. Lääkäri pukeutuu Pravdaan on ilokseni jotain ihan muuta. Kustantajan mukaan se pakenee genremäärittelyjä. Siellä se kuitenkin jolkottaa proosan, lyriikan ja aforistiikan liepeillä. Se sisältää lyhyitä tekstejä, jotka ovat saaneet kimmokkeen jostain junassa lukemastani kirjasta. Kuitenkin kyse on enemmän elämänmatka- kuin junamatkamietinnöistä. Eroottissävyisistä unikuvista isän kuoleman tuomaan suruun. Kiskobussikilometrit Vilppulan ja Tampereen välillä antaisivat ainekset tiiliskiviromaaniin. Elämä on Haapamäen rata:

”Matkustaminen nollasäässä lämmittämättömällä kiskobussilla Haapamäen rataa on vastoin kaikkea, mikä on kirjoitettu Euroopan unionin karjankuljetusdirektiiviin. Lähetän twiitin Valtionrautateiden asiakaspalveluun. Milla sieltä vastaa hei kurja, kun matkustuskokemus oli nyt negatiivinen. Kysyn voisiko joku kääntää lämmityksen potikkaa vaikka sieltä Helsingistä käsin. Että mua viluttaa tällainen.”

  Tätä blogia elävöittävä kirjoittajan kuva on otettu edellä siteeratun tekstin innoittaneen junamatkan jälkeen.

Teemun blogi Paarlahden leveydeltä: http://www.paarlahti.blogspot.com