Minttu Hapuli

Kuva: Noora Hapuli

KUKA

Minttu Hapuli, pitkän linjan IT-työläinen, kirjallisuudentutkimuksesta valmistunut maisteri, kirjailija. Joku muistaa minut sfnet-aktiivina ja ensimmäisten kotisivujen kirjoittajana (bloggari ennen blogeja).

Olen äiti, puoliso, feministi, neuloja, tarot-puoliammattilainen ja sähköpyöräilijä.

Suren aina, kun metsiä ja puita kaadetaan tai elollisia kohdellaan kaltoin. Iloitsen, kun maailmassa on vielä kauneutta ja vilpittömyyttä.

MITÄ

Olen nuorena runoja ja päiväkirjoja. Sittemmin kirjoitin vuosikaudet nettisivuille aikana ennen blogeja – ja blogien rantautuessa. Olen käynyt Oriveden Opiston kirjoittajalinjan, ja opiskellut kirjallisuudentutkimuksesta loppututkintoni.

Kirjailijana olen kirjoittanut parisuhdekriittisen pamfletin, tarot-voimakorttien teemojen mukaisia tarinoita ja nyt ensimmäisen romaanini ”Emil”, joka on psykologinen jännitys- tai mysteeriromaani. Olen ”Emilistä” valtavan ylpeä. Sen työstäminen on vienyt vuosia, mutta nyt se tuntuu sen arvoiselta.

MITEN

Minulla on päivätyö, joten kirjoitan suurimman osan kirjoistani päässäni. Pyörittelen siellä melkoisia filmikeloja, joita yritän saada sanalliseen muotoon varsin rajatussa ajassa.

Olen ollut kateellinen päätoimisille kirjailijoille ajasta, joka heillä on panostaa kirjoittamiseensa…ja toisaalta tajunnut, että he joutuvat tekemään valtavasti töitä rahoittaakseen luovan työnsä. Minä teen IT-alan töitä kiitollisena siitä, ettei tarvitse huolehtia sähkölaskusta. Olen opetellut kirjoittamaan äärimmäisen tehokkaasti pienessä ajassa.

MILLAISTA

Suomen kieli on kaunis, rikas, uhkea ja valtava varanto. Se maistuu ja soi. Minulle kieli, sanat, sanojen sointi ja maku ovat äärettömän tärkeitä. Rakastan sanoja ja puujalkavitsejä, sananmuunnoksia ja erikoisia sanoja sekä nimiä. Kielellä ei voi ryhtyä briljeeraamaan liiaksi, se ei kuulu hyvään tarinaan, mutta hyvästä tarinasta voi tulla loistelias, jos kieli on runsasta ja tarjoaa uutta lukijalle.

MILLOIN

Aamuisin. Aamulla perhe nukkuu tai haluaa pysytellä omissa oloissaan. Katselen ikkunasta suuria puita ja annan viikon aikana hautuneiden ajatusten tulla.

Käsikirjoitusten työstövaiheessa voi mennä sitten aamusta iltaan niin, että unohtuu syödä ja juoda. Mutta arjen kirjoittaminen tapahtuu aamuisin. Illalla en kykene enää tuottamaan mitään.

MIKSI

Ei taida olla vaihtoehtoa. Olen tehnyt kirjoittamisen lopettamispäätöksen useita kertoja, ja joutunut päätöksen pyörtämään, koska tekstiä alkaa pukata väkisin. En näemmä pysty lopettamaan.

Myönnän myös, että kun teksti sujuu ja flow on päällä, kirjoittaminen on euforista enkä tiedä mitään muuta työtä, mistä saisin niin syvää iloa ja harmoniaa.

MIHIN

Kohti jatkuvasti suurempaa ymmärrystä maailmasta, ihmisistä ja itsestä. Nythän vasta kirjoitin ensimmäisen romaanini, ja se ilmestyi, kun olin täyttänyt 51 vuotta. Odotan innolla, miten hienoja tarinoita kirjoitan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua.

KENELLE

Aikuisille, joita kiinnostaa ihmisyyden monitasoisuus – miten hienoja olentoja ihmiset ovat parhaimmillaan ja miten alhaisia monista tulee, kun lakkaavat olemasta varuillaan.

Minua kiinnostaa aina ennen kaikkea ihminen – ihmisyyden säröt ja voimavarat, ihmisten väliset valta-asetelmat ja niiden murtuminen.

MISSÄ

Keittiön isojen ikkunoiden äärellä. Näen tästä kauas, voin seurata ihmisten liikkumista ja luontoa, oravia ja punarintoja. Joskus kirjoitan myös alakerrassa varsinaisen työpöytäni ääressä silloin, kun tarkoituksena on olla äärettömän tehokas. Keittiössä kirjoitan ollakseni samalla paikalla, kuulen perheenjäsenieni liikkeet ja äänet, olen osa arkea vaikka naputan tekstiä. En ole kokonaan poissa.

Joskus haaveilin kirjoittajaresidenssistä tai päivien kirjoitusputkesta kaukana kotoa. Se ajatus kaatui siihen, että todennäköisesti pohtisin jatkuvasti, mitä perheelle kuuluu. Olen sillä tavalla kotihiiri – turvallinen ja tuttu ympäristö rauhoittaa minua, luovuus on silloin parhaimmillaan kun ei tarvitse pohtia mitään muuta.

MISTÄ LÄHTIEN

Opin lukemaan nelivuotiaana, luin valtavasti ja jatkuvasti. Aloitin päiväkirjan kirjoittamisen 10-vuotiaana. Ehkä siinä kohtaa oivalsin, että pystyn ilmaisemaan itseäni eksaktimmin ja aidommin kirjoittamalla, kirjallisesti kuin koskaan osaisin suullisesti. Puhuessa läsnä on ääni, ilmeet, käsien liikkeet, ulkonäköni – se voi luoda joskus väärän kuvan siitä, mitä yritän sanoa. Jos puhun surusta, en välttämättä itke, ja rehvakkaan makuinen puheeni antaa kuvan, etten välitä. Kun kirjoitan, saatan saada palan nousemaan lukijan kurkkuun – kun kirjoitan surusta, saan sanottua sen, mitä tunnen, mitä on sisälläni.