Design a site like this with WordPress.com
Aloitus

Jussi Laitinen

Promokuva JP Laitinen, Kustannusyhtiö Teos. Kuva: Jarkko Mikkonen

Kukako olen? Ennen kaikkea olen etuoikeutettu paskiainen, joka elää, teidän laillanne, rakkaat lukijat, suunnattomassa, käsittämättömässä yltäkylläisyydessä joka ikinen päivä, enkä edes tajua olla siitä kiitollinen. Ei Talebania, ei taifuuneja. Montako tykkäystä?

Olen myös kirjailija. Saatanpa olla, päivästä riippuen, myös muusikko tai toimittaja. Tai isä. Tai veli, rakastaja, kansalainen, muukalainen tai vain ihminen. Niin, useimmiten haluan olla ihminen, teidän laillanne, rakkaat lukijat, joka kurottelee kohti onnea ja yrittää välttää kärsimystä.

Esikoisromaanini Lume ilmestyi 2019 Teos-kustantamon julkaisemana. Lume sai kaksi kirjallisuuspalkintoa ja yhden ehdokkuuden. Kriitikot ovat verranneet romaania Dostojevskin, Peter Handken, Thomas Bernhardin ja Ian MacEwanin tuotantoon. Imartelu saa minut tuntemaan ylpeyttä ja häpeää samanaikaisesti.

Lume on yhdenpäivänromaani. Se kertoo Henrystä, omalaatuisesta filosofian tutkijasta, joka rakentaa maanisesti poikkitieteellistä teoriaa ihmisen ja ympäröivän todellisuuden suhteesta. Kaadoin romaaniin ison annoksen fenomenologiaa, psykologiaa ja neurotieteitä. Esseistinen sisältö oli helppo osuus. Vaikeampaa mutta antoisampaa oli kehittää henkilöhahmoja ja heidän suhteitaan. Se oli hyvin intiimi kokemus. Tietenkin ihastuin Lauraan, joka on naispäähenkilö. Oli ihmeellistä nähdä hänet kaikkia yksityiskohtia myöten (mustaan käsilaukkuun oli kirjailtu ompelemalla pieniä keltaisia ja punaisia krysanteemin näköisiä kukkia; joskus hän räpäyttää silmiään epätavallisen hitaasti). Huomasin näkeväni myös asuntojen ja muiden sisätilojen detaljeja sekä kadun pinnan kuvioita. Näin myös harhat, joita Henryn dementoitunut äiti näkee.

Laura on Henryn traagisesti päättynyt suuri rakkaus vuosikymmenen takaa. Alussa Henry saa puhelun: Laura on sairaalassa toisessa kaupungissa ja Henry voisi mennä häntä katsomaan. Puhelu laukaisee intensiivisen tajunnanvirran, jossa muistot ja ”fiktiivisen ihmisen teorian” nimellä kulkeva eskapistinen ajatusrakennelma sekoittuvat. Henry vaeltaa introspektiossaan kahden kaupungin läpi kohti sairaalaa, ja vähitellen paljastuu mitä oikein tapahtui kymmenen vuotta sitten.

Romaani kertoo pohjimmiltaan rakkaudesta ja kuolemasta. Aloittelijana ajattelin kliseisesti, että hyvän tarinassa pitää käsitellä nimenomaan rakkautta ja kuolemaa. Se on totta. Mikä meitä voisi kiinnostaa enemmän?                                                

*******

Mahatma Gandhi väläytti, että ajatukset, puheet ja tekemiset kannattaa pitää harmoniassa. Se on käänteentekevä ajatus, jonka syvällistä tutkimista suosittelen kaikille. Mutta parasta on se, kun tekee jotain täysin ajattelematta ja pitää suunsa tukossa.

Työskennellessä etsin tasapainoa inspiraation ja struktuurin välillä. Saatan kirjoittaa jonkinlaisessa hurmiossa pitkiä aikoja, ja tekstiä syntyy paljon. Tämä voidaan varmasti nähdä taiteilijamyytin vahvistamisena, mikä on tässä ajassa epämuodikasta. Mutta muusien voimaa ei voi vähätellä – se olisi älyllisesti epärehellistä. Tämä on ainakin oma kokemukseni.

Toisaalta olen kiinnostunut tarinankerronnasta ja rakenteista. Tämä on eri asia kuin juonellisuus. Nämä puurot ja vellit sekoittuvat usein iloisesti. Esimerkiksi Thomas Bernhardin Hakkuu-romaanissa päähenkilö istuu alusta loppuun nojatuolissa taiteilijajuhlissa ja miettii. Juonta ei siis ole. Silti kirjassa on väkevä tarina. Tarinankerronnan keinot ovat syviä ja näkymättömiä merivirtoja, jotka kuljettavat mukanaan huomaamatta.

Pidän kirjoittajaa enemmän käsityöläisenä kuin taiteilijana. Meillä on vuosituhansien saatossa kehittyneitä työkaluja, joista on mielestäni hyvä olla tietoinen. Niitä voi sitten käyttää, väärinkäyttää tai olla käyttämättä.

*******

Kirjailijuus on tietenkin egotrippi. Sen tietävät kaikki esikoiskirjailijat, vaikka kukaan ei sitä myönnä. Mutta on se muutakin. Kirjoittamisen ihme on se, kun yksi lause johtaa toiseen, kevyesti, ilman pyrkimystä. Sitten tulee kolmas ja neljäs lause. Se on musiikkia, kuin improvisoitu melodia. Se on ihanaa. Mutta myös vaarallista. Inspiraation ja hybriksen raja on häilyvä, kuten säveltäjä Pasi Lyytikäinen on sanonut. Ja ennen pitkää on joka tapauksessa editoinnin vuoro. Se on sitä jörndonnermaista istumista ja jyystämistä. Muusat ovat nukkumassa ja kärsivällisyys kovilla. Omassa romaanissani on muutama melko pitkä jakso, jotka ovat syntyneet melkein sellaisenaan. Toisaalta varsinkin kirjan loppupuolella on monia kohtia, joita olen viilannut ja hionut lukemattomia kertoja.

Struktuureista huolimatta ensimmäisen romaanin kirjoittaminen oli ennen kaikkea suurta harhailua. Yritystä ja erehdystä loputtomiin. Riemua ja epätoivoa vuoron perään. Kun olin kirjoittanut 50 sivua fragmentteja, lähdin mökkiretriitille ja otin tulostimen mukaan. Liuskat luettuani totesin että olen suuressa umpikujassa enkä tiedä mitä tehdä. (Kirjailija Markku Paasosella tämä kohta tulee kuulemma 70 liuskan kohdalla.) Pidin kuukauden tauon ja opiskelin edellä mainittuja tarinankerronnan tekniikoita. Pääsin umpikujasta ulos, kun keksin suunnilleen mitä romaanin lopussa tapahtuu. Pystyin etenemään tuota loppupistettä kohti sen sijaan, että rönsyilen ja haahuilen ikuisesti. Sen jälkeen kirjoittaminen oli loppuun asti helppoa ja hauskaa. Ainakin enimmäkseen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: